27.11.14

Taas tyynyjä!


Olen saanut tilkkuterapiassa jo pari vuotta huutia ainaisista (eipäs!!!) tyynyompeluksistani, ja nauruisia ihmettelyjä siitä mihin aion kaikki tyynyni asetella. No, nämä kaksi ompelin sitten melkein salaa, eli suurimmaksi osaksi kotona, ja vastaus kyselijän kysymykseen on se että nämä päätyvät mökille, unelmien Villa Mörskälle. Lasikuistille näitä tyynyjä varten jo rakennetulle sohvapenkille! Seuraavaksi saankin ehkä vastailla kysymykseen hankinko mökin sen vuoksi että kaikki tyynyt johonkin mahtuisivat... No comments!!

Tyynyihin käytin vuonna 1 ja 2 tekemäni kukkataulut. Vihertävän kukan ja sinertävät taustakankaat olen itse värjännyt kankaanvärjäyksessä käytettyjen värien jämillä, eli panemalla vielä toiset kankaat muovipusseihin väriliuokseen varsinaisten värjättävien värjäännyttyä kirkkaiksi vihreäksi ja siniseksi. Kukat taittelin ja ompelin, keskustaksi tälläsin vielä kukkanapin. Tårta på tårta... 


Kukat pingotettiin valmistuttuaan ensin huteriin ja huojuviin rimaviritelmiin, ja sitten tauluina mökin seinälle. Mökki on nyt myyty, huterien ja huojuvien timpraaja häipynyt omille teilleen ja taulutkin aikansa eläneet. Niinpä päädyin viiltelemään kankaat irti kehyksistä odottelemaan uutta tulemistaan. Kehykset lensivät kaaressa roskiin. Terapeuttista, suosittelen ;)

Äidin ja muorin kapiolakanoiden reunapitseille käyttöä jälleen kerran mietiskellessä ryhdyin sommittelemaan niitä kukkablokkien ympärille, ja niinhän siinä sitten kävi että hupsheijaa vaan taas alkoi tyynyä pukata.


Käytössä vuosien varrella jo hieman ohentuneet ompeluskankaani päätin ommella kiinni tukeviin valmiisiin tyynyliinoihin, joita askartelukäyttöön oli tullut aikoinaan hankittua. Varsinaista kaapintyhjennystä siis tämä työ! Ompelin tilkkuilut käsin paksulla vaaleansinisellä muliinilangalla tyynyliinaan ja siinä se; taas tuli valmista!

Kunhan nyt päästään muutamasta joulukuisesta projektista ja itse joulusta, niin voikin alkaa jo odottaa mökkikautta. Sitä ennen pitää tosin odottaa ja saada sen verran lämpimiä kevätpäiviä, että mökille pääsee maalauspuuhiin ennen ihanaa ihanampia sisutuspuuhia. Tyynyjen asettelua, ah...

 

 

24.11.14

Kaksikymmentä vuotta

Vietän jo toista 20-vuotispäivää yhden ja saman vuoden sisällä! Vappuna oli tarkoitus juhlia parisuhteen 20-vuotista onnea, ja juhlapaikaksi oli valittu mukamas romanttinen Rooma. No, siellä käytiin ja se siitä reissusta ja parisuhteesta. 

Tänään taasen on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun jäin puoliorvoksi. Kun ohitusleikkauksesta toipuva isä oli myrskyisenä aamuna mökkitiellä kaivanut auton takarontista moottorisahan, ja pistellyt pätkiksi tuulen ison tien poikki kaataman rungon, jotta koululaisten bussi pääsisi turvallisesti jatkamaan matkaa ja lapset ajoissa kouluun. 

Sahuri oli siirrellyt parrut siististi tien syrjään ajatuksella kenties tulla peräkärryn kanssa myöhemmin hakemaan polttopuut parempaan talteen. Hypännyt autoon ja ajanut auki raivaamaansa tietä niin pitkälle kuin oli ehtinyt. 

Riittävän pitkälle hälle itselleen. Mutkaan josta näki jo päädyn mökistämme, tuon ateistin maanpäälliseksi paratiisikseen kutsumasta paikasta. Sitten oli sydän tehnyt stopin. Oven isä oli vielä ehtinyt avata, muttei enää edes auton valoja sammuttaa. Housut olivat sahanpuruissa ja saha matkustajan jalkatilassa, kun illan pimeydessä miestään kotiin kaipaavan äitini hälyttämä etsintäpartio oli päässyt paikalle, ja nähnyt jo kaukaa mäen päältä auton valojen loistavan tiellä. Asia oli tullut etsijöille täysin selväksi jo ennen kuin pääsivät perille.

Isä oli istunut rauhallisen oloisena penkillään koko päivän. Mikään apu ei mökkitielle olisi ehtinytkään ajoissa kammiovärinän tullessa ja viedessä nopeasti rakkaamme. Lohtuna meillä lohduttomilla oli tieto siitä että isä pääsi lähtemään toivomallaan tavalla "saappaat jalassa" ja rakkain paikkansa silmien edessä. Halvaantunutta kaveriaan vuosikausia sairaalassa tervehtimässä käydessään hän jaksoi aina kotiutuessaan sieltä toiveensa pikaisesta lähdöstä ääneenkin kertoa. Silloin se tuntui turhalta jorinalta, mutta isän lähdön myötä se konkretisoitui ja toi sen lohdunkin.


Kaksi tähänastisen elämäni tärkeintä miestä ja kaksi 20-vuotiskautta. Toisen heistä sain pitää rinnallani vähän yli puolet tähänastisesta elostani, toisen vähän alle puolet. Toista heistä ajattelen lähes päivittäin, viikoittain nyt ainakin. Toista heistä en viitsisi ajatella enää edes viikoittain, mutta lasteni isänä käytännössä vielä kait vuosia lähes päivittäin. 

Kumpikin heistä on vaikuttanut vahvasti minuun, ja tehnyt osaltaan minusta sen joka nyt olen. Kummallekin heistä olen siitä kiitollinen. Toista heistä saan kiittää kahdesta sisaruksestakin, toista kolmesta lapsesta.  

Kaikki viisi tietysti parasta laatua mitä maa päällään kantaa ;)


19.11.14

Sato korjattu

Meduusachilisato parvekkeen sadoista viimeisenä. 
Yhdestä hennosta kasvista tuli 
purkinpohjallinen palkoja kuivumaan. 

Muutamat pääsivät puskasta suoraan pannulle 
maustamaan kasvissoossia pastan kylkiäiseksi. 
Siitä tulikin sitten juhla-ateria, koska kesken ruokailun 
muistin teinille mainita päivän olevan valmistujaispäivänikin.  


Mitäpä sitä muuta puutarhuri suuressa juhlassaan 
nauttisikaan kuin kasviksia?


16.11.14

Koivikossa



 Jos metsään haluat mennä nyt, näät sammalet myllätyt.
Kas, pienet karhut vekkulit on nyt käyneet suureen joukkiohon.
On päivä teddykarhujen villin retken!

Vain kiltit, iloiset karhut saa noin retkellä temmeltää,
saa herkut makeat maiskuttaa ja leikkiä ryöstäjää.
Nyt nää ei muut kuin metsien puut:
käy kuurupiiloon hunajasuut.
On päivä teddykarhujen villin retken!

Retket pienten karhujen niin pörröturkkien
on hauskoja kerrassaan.
Karhun hippaa kurkkien käy alta oksain
hiljaa katsomaan!
Hurjat nallet teutaroi niin että tanner soi;
on olo niin huoleton!
Vaan kello kuusi isät ja äidit vie nallet nukkumaan,
ja uupuneet pikkukarhut on.

Jos metsään haluat mennä nyt, saat varoen tehdä sen.
On siellä kekkerit villityt ja töminä tassujen.
Kas, pienet karhut vekkulit on
nyt käyneet suureen joukkiohon.
On päivä teddykarhujen villin retken!

Metsään tekee mieli mennä useastikin. Aina välillä taas pelkät asiat menevät sinne, vaikka kuinka mielisin ihan muuta. Mutta meilläpä pääsee koivikkoon suoraan kyökissä! Pienet vekkulit ne siellä keittiössäkin pyörivät, ja useimmiten olo on huoleton täälläkin. Kekkeritkin on meilläkin välillä villit ja töminää lähtee silloin useistakin tassuista! 


Olo ei ollut ihan huoleton muuton aikoihin, kun näin keittiön seinän ja tajusin jollain edellisellä asukkaalla poran päässeen karkaamaan tosi pahasti käsistä. Ainakin kymmenen jättimäistä poratulppaa törrötti keskellä valkoista seinänpätkää! Heinäkuun helle, 130 muuttolaatikkoa ja seinän pakkelointi hiontoineen ja maalauksineen ei vaan yksinkertaisesti tuntunut mun jutulta! Kiskoin tulpat irti ja lätkin peitoksi valkoisia osoitetarroja. Mittasin seinän, marssin askarteluliikkeeseen ja ostin määrämitan koivikkoa, omaa mettää. Kotona sitten kiinnitin kontaktin paikoilleen ja olin pirun tyytyväinen itseeni. Kyllä nainen on sitten kekseliäs lajiyksilö!

  
Taitaa nallet muuten viihtyä kuusikossa koivikkoa paremmin..?




14.11.14

Säilytin II

Keväällä ompelimme tilkuissa säilyttymiä. Jossain määrin kankeasti edenneestä hommasta huolimatta innostuin siitä siinä määrin että päätin jatkaa säilytintehtailua vielä toisellakin kopalla. Ompelin sitten samaisista Piuskilta saaduista kangasmalleista taas toisetkin laidat, joihin aplikoin raidallisesta puuvillasta sydämiä yksin tai kaksin kappalein/sivu, asetin ohuen vanun kahtia taittamani kankaan väliin, tikkasin sydämet pienellä siksakilla kiinni ja muuten kappaleet suoralla ja tiiviillä pystyraidoituksella paininjalan etäisyydellä toisistaan jäykiksi seinämiksi. Myös pohjakappale sai tiiviin tikkauksen hipiäänsä.

Sitten pläjähti perhepommi päin näköä, ja käsityöt jäivät täysin vaiheeseen puoleksi vuodeksi. Syksyn mittaan olen pikkuhiljaa (hyvin hiljaa) itseäni niiden äärelle palautellut. Viime tilkkuterapiaan kaivelin ylähyllyn kätköistä jotain jouluisia kankaita, ja käteni osui laatikkoon, jossa keskeneräiset työt majailivat. Säilyttimen osaset, jonkun jouluisen työn aihiot ja ison peiton blokit. Päätin tarttua kahteen ensimmäiseen ja väkertää ne kukaties valmiiksi ihan jo yhden ja saman syntymävuotensa aikana.

Ompelin taas seinät yhteen. Esikoisen jo moneen otteeseen esillä olleen sydämellisen vauvalakanan jämistä silittelin vinonauhaa metrikaupalla. Sillä sitten huolittelin sivusaumat ja yläreunan. Yläkulmaan tikkasin Sarin antaman Handmade-lapun, pätkän hauskasta nauhasta.

Sitten kävin pohjakappaleen kimppuun. Keväällä sen asian kanssa taistelin niin suunnattomasti, että tämän päätin vain surauttaa kiinni. Panin silmät kiinni ja painoin kaasua. Kaikki mitat täsmäsivät ja kappale asettui kauniisti paikoilleen!!!


Jotten kuitenkaan olisi sortunut tilkkutöiden emävirheeseen, täydelliseen lopputulokseen, sain hoidettua homman kunnialla kotiin alareunan kanttauksen kanssa. Sekun ei mennytkään kuin Strömsössä. Vähän tuli runttaa sinne ja irvistelyä tuonne, mutta silmäneulalla ja asettelulla homma aseteltiin tyydyttävään lopputulokseen ja ennen kaikkea työ valmiiksi. Hallelujah!

Tilkuissa naureskelimme jälleen alkuperäisidealle munakorista kopan melkoisen runsaan koon vuoksi. Kotona mietin millä sen täytän kuvaushetkeksi. Nappasin vaatehuoneesta korillisen villasukkia ja kumosin ne säilyttimen sisuksiin. Parikymmentä paria paksuja sukkia täyttää juuri sopivasti kopan. Hetken mietin montako pääsiäismunaa veisi saman tilan, mutta sitten totesin etten osaa laskea niin pitkälle.



Kuvauksen jälkeen sukat eivät päässeetkään enää takaisin entiseen koriin, vaan jäivät tähän. Ovat niin hauskannäköiset pehmeät sukat pehmeässä kopassa, kuin sisustuselementti. Tosin tämä elementti ei päätynyt ainakaan vielä huolettomasti sohvan tai kuistin oven viereen kutsumaan tarttumaan sukkiin kirpeänä pakkaspäivänä hoyryävää glögiä siemaillessa palattuamme rekiretkeltä ulkoa posket punaisina vastakaadettu kuusi kainalossamme keikkuen... Tämä koppa päätyi nyt sinne samaiseen vaatehuoneeseen vanhan kopan paikalle. Iloa se tuottaa sielläkin, vaatehuoneessa kun tulee pyörittyä ihan päivittäin sitä ihailemassa ja vähän muutenkin.

Nauratti kun luin tuon keväisen postauksen toisesta säilyttimestä ja aprikoinneista millä sitä täytellä. Kuvausrekvisiittahuivit ovat siitä siirtyneet vielä näkyvämmin lipaston kulmalle, mutta projekti huivin käyttö ei taasen ole edennyt edelleenkään yhtikäs minnekään. Sen toisen kopan olen aikapäiviä sitten täyttänyt langoilla ja tämän nyt sitten sukilla. Näin se alitajunta on taas työstänyt asian mulle valmiiksi!


Lämmintä ja pehmeää päivää, ystävät!

10.11.14

Nupulle

Ompelimme tilkkuterapiassa Nuppu-peittoja Naistenklinikan teho-osastolla elämäänsä aloitteleville kullannupuille. Toimme jokainen kotoamme taustafleecejen sävyihin sopivia kankaita, joita sitten saattoi yhteisestä hyvästä käyttää kukin makunsa ja valitsemansa mallin mukaisesti. Opetttajamme Jenni vie kaikki peitot joulun alla osastolle.


Minulla ei onneksi ole kokemusta vastasyntyneiden teho-osastosta, vaikka sitä riskiraskauden aikana useaan otteeseen väläyteltiinkin mahdollisena vaihtoehtona, ja vaikka kolmesta lapsesta se pienikokoisin ylitti keskosrajan vain voinapin painolla. Yksi vauvoistani ei alkuun jaksanut ryhtyä syömään ja kaksi olivat keltaisia, mutta Kätilöopiston ihanat ammattilaiset hoitivat niin lapset kuin vanhemmatkin kuntoon ihan tavallisissa perhehuoneissa.

Sen verran ajatus tuosta tehohoitovaihtoehdosta ehkä jäi alitajuntaan peloksi, että ompelin selvästi peittoni pojalle. Pojat ovat lapsistani olleet ne potrimmat, neidin selviytymisen kanssa on tehty töitä alussa vähän enemmän. Ilmeisestikään en halunnut tällä ompeluksella palata niihin muistoihin ja tunnelmiin.


Peitto syntyi pitkistä kaitaleista. Yhdestä sydämellisestä ja kahdesta kukallisesta kuosista, viisi senttiä leveistä kaitaleista toinen toisiinsa kiinni pitkäksi nauhaksi. Nauhan silitys ja leikkuu pätkiksi. Pätkät sitten askelmakuosiin asetellen ja ommellen. Taakse ihananpehmeä ja sydämellinen fleece, jonka ompelin pussiksi etukappaleen kanssa.


Tilkkupinnan tikkasin taustaan tummimpia askelmia pitkin ja lopuksi reunakaitaleita pitkin. Nopea ja yksinkertainen työ. Silti toivottavasti myös työ, tai peitto, joka osaltaan antaa lohtua ja toivoa heikommilla eväillä alkutaipaleella olevan lapsen vanhemmille ja lämpöä sekä pehmeyttä tuolle pienelle taistelijalle. Peitto, joka ehkä aikanaan päätyy tuon pojan vauvamuistojen laatikkoon, ja jonka hänen äitinsä, sittemmin tuore mummi, kiikuttaa kukaties vielä poikansa esikoistakin lämmittämään. Miniän kauhuksi tai iloksi.


Aa aa lapsoseni,
tuu tuu tuppuseni,
nuku nuku nuppuseni,
lennä unipilveen.

Paina pääsi pilven syliin,
pilvi vie sinut tähtien kyliin.
Jo sinne muutkin lapset meni.
Aa aa lapsoseni. 

Kirsi Kunnas


8.11.14

Viikonloppuja

Entisessä elämässäni viikonloppuja odoteltiin kuin kuuta nousevaa. Niihin kasattiin asioita, velvoitteita, nautintoja ja odotuksia. Rästihommia, viikkosiivouksia, ruokaostoksia, herkutteluja, saunomisia, visiittejä, rientoja, matseja ja löpöilyä. Täyteen tekemistä, niin kivaa kuin keljumpaakin, mutta kuitenkin enemmänvähemmän melko pakolliseksi miellettyä.

Sunnuntai-iltaisin olo oli ajoittain tympeä: aina ei ollutkaan ollut niin ihanaa kuin koko viikon oli odottanut, ja aina oli arki ja viikonlopun odotus edessä taas ihan just sillään.

Nykyisessä elämässäni kaikki on toistaiseksi toisin, viikonloppuisinkin. Kotiäiti hoitaa rästihommat ja ruokaostokset pitkin viikkoa, koti imuroidaan kun jalkatila pöydän alla alkaa käydä vähiin  tai melkein kompastellaan villakoiriin,
vessat pestään ja pölyt pyyhitään kun huvittaa tai siihen on pakottava tarve, ei enää allakan mukaan.

Herkutteluja harrastetaan arkisinkin lasten kotiutuessa poissaolon jälkeen, välillä vähän aamujenkin iloksi heräillessä ja kouluun lähtiessä. Nykyisen kodin saunavuorokin osuu jo viikon varrelle. Visiittejä sovitellaan koko perheen osalta kalenteriin enää joka toiselle viikonlopulle, asia joka onkin aikaansaanut aikakäsitteeseen ihan uuden venymispakon

Matsit aikatauluttavat meidän viikonloppuja enää vain laukun  pakkauksen ja lounaan aikatauluttamisen verran. Löpöilyä harrastetaan aina kun siihen suinkin
 sauma löytyy.

Vielä tämän kuun arki eroaa viikonlopuista lähinnä sillä että herättelen lapset aikaisin kouluteille ja palaamme myöhään harrastuksista. Muuten elämä tuntuu yhtämittaiselta viikonlopulta tai lomalta.  No, lomaahan tämä onkin, mutta kohta alkaa arki minullakin.

Nykyään tunnen iloa ja helpotusta joka lauantai, kosken enää suhaa Cittariin ahtamaan takaronttia täyteen sapuskaa suurperheelle, raahaamaan kasseja kerroksiin ja tunkemaan jättimäisiä ostoksia kylmäkaappeihin.

Huokailen helpotuksesta viikkosiivous-termin kadottua aktiivisesta sanavarastostani, ja välttelen imuria kuin ruttoa viikonloppuisin. En sytyttele enää kynttilöitä illallispöytään fileen valmistumista odotellessa, koska kukaan ei enää meillä sellaista paistele. Mennään ravintolaan jos huvittaa, tai eletään kuin pellossa vaikka kaardemummapannukakulla. Kukaan kun ei enää meidän kodissa nalkuta ravintoarvoista.

Luulin etukäteen että musertuisin joka toinen viikonloppu,  eli ajat jotka joudun viettämään erossa lapsista. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, ja nyt kehtaan jo kertoa asian todellisen laidan:  
nautin niistäkin viikonlopuista valtavasti!

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on kokonaisia viikonloppuja ihan omaa aikaa! Joka toinen viikonloppu! Huippua! Niitä ei enää ohjelmoi äiti, puoliso eikä lapset. Vain minä! 
Tuntuu todella aikuismaiselta, jihuu!

Vuosikausia kuskasin viikonloppuisin kortitonta rientoihinsa tai annoin omien toiveiden ja menojen jäädä muiden perheenjäsenten ohjelmien jalkoihin. Joko menin muiden mukana, tai sitten olin taustalla mahdollistamassa perhelogistiikan toimivuutta ravinnonhankinnalla ja sen valmistuksella, pyykkäyksellä ja siivoamisella. Pirun tylsää puuhaa, kyllä nyt harmittaa! 

Nykyään seikkailen, lusmuilen, jumppaan ja löpöilen omat viikonloppuni. Vaikka olisin yksin, en ole yksinäinen. Seuran laadun ja määrän pystyn määrittämään tasan tarkkaan kulloisenkin fiiliksen, jaksamisen ja huvitukseni mukaan. 

Voin rientää koko viikonlopun pää kolmantena jalkana riennosta toiseen, tai voin viettää viikonlopun kotona hiljaisuudesta nauttien käymällä vain lähikaupassa hakemassa viikonlopun ruokatarpeet.  Jätskipaketti, fetapurkki ja pussi mandariineja kulkeutuvat kotiin  vaikka sylissä ilman ensimmäistäkään kauppakassia,  ja se tuntuu kuulkaa kaiken vuosikausien raahaamisen jälkeen lottovoitolta! Yhdeltä eron hyvistä puolista. Nautin siitä jokaisella kauppareissulla, piipahdus Siwassa onkin mulle uusluxusta!

Omat viikonloppuni eivät koskaan ole samanlaisia. Kesällä ja alkusyksystä täytin tietoisesti kalenteria riennoilla ja tapaamisilla yksinoloa välttääkseni. Sitä pelätessäni.

Nyt tiedän pärjääväni ilman tiivistä ohjelmointia. Silti sitäkin on huippua tehdä välillä, koska yleensä se myös on jotain uutta, kuten viime viikonloppuna:

Matkustin tuolloin bussilla ystävättärelle yökylään. Matkaan meni huimat puolisen tuntia. Viimeksi olen yökyläillyt hänellä asuessamme vielä lapsuudenkodeissa, ja välimatkan ollessa tuolloin paljon pidempi. Olen aina haaveillut pääseväni pyjamabileisiin. Sovimme tämän visiitin olevan sellainen.

Joimme alkumaljoina kuplivat skumpat ja herkulliset vihersmoothiet. Illan pimeydessä ja pakkasen kipristäessä neniä kävelimme rivakan lenkin kauhistellen banaalit jouluvalot. Nautimme lempeät löylyt ja puimme yöpit. Kokkasimme herkkupastaa ja korkkasimme viinit. Istuimme aamuyöhön sohvalla ja turinoimme.


Aamiaisen jälkeen jatkoimme lenkkeilyä sadetta uhmaten. Pyhäinpäiväviikonlopun eksoottisena numerona kävimme sammuttamassa  tulipalon hautuumaalla (taas yksi "ekaa kertaa eläissäni" -kokemus). Lenkin jälkeen minulle laskettiin sitruunaruohoinen vaahtokylpy, käsiin lyötiin lasit vichyä ja punaviiniä, ja toivotettiin mukavaa päivää. Vaivuin nirvanaan.

Kotiinlähdön koittaessa pystyin rakasta, ihanaa ystävää kiittelemään sydämen pohjasta ja kertomaan juuri sen miltä tuntui: takana niin nautinnollinen viikonloppu, että tuntui kuin olisi ollut kauempanakin kotoa, ja etten missään tapauksessa vaihtaisi kokemaani minkään valtakunnan kylpylälomaan.  
Olin saanut niin paljon enemmän!

Tämän isänpäiväviikonlopunkin vietän omillani.
 Jälleen aivan erilailla kuin edellisen:

Peruutin parit varatut jumpat ja klampsin tihkussa kirjastoon. Keräsin kassillisen luettavaa viikonlopuksi. Kaiken painavan parisuhdeteorian päälle kevyttä parisuhdehömppää.  
Vaihtelu virkistää.


Hain kaupasta pari syötävää juttua, jotta pärjään huomisenkin jolloin lähikauppa on kiinni, ja kauemmaksi ei ehkä huvita kävellä. Kiersin Töölönlahden juoksemisen sijaan kävellen ja hain kotiutuessa Iltiksen, jossa on juttu mökkinaapurista (= tämän viikonlopun se melkein sosiaalinen osuus...).

Olen tooooodella väsynyt, joten vetelen tupluureja suosiolla aina kun en enää jaksa lukea. Vaikka useammatkin päivässä. Voimaannutan itseäni tulevaan arkeen näinkin, kun se kerran on tälläkin tavalla mahdollista. 

Aamulla herätessä en enää ampaise laittamaan perheelle aamiaista ja käynnistelemään siivousta muiden hädin tuskin herättyä, vaan noukin vaikka lattialle yöllä pudonneen kirjan ja jatkan lukemista kohdasta josta kirja on auki.

Jos huomenna olen energinen, menen pariin varattuun jumppaan. Jos en ole, peruutan ne. Fiiliksen mukaan. Sekin on ihan huimaa uusluksusta mulle, ja otan uutuudenviehätyksestä kaiken ilon irti!

Olen onnellinen.


7.11.14

Peikonpähkinää

Annoin ystävälle ison ja painavan kaapin, ja hän mulle vaihdossa kauniin kimpun peikonpähkinäpensaan oksia pihaltaan. Parin pakkasyön jälkeen lehdet olivat vielä kauniina, ja silmut pulskina tässä sangen erikoisessa suomalaisessa syys-talvi-vaihtelussa.

Oksista olisi voinut leikata pistokkaita, mutten raaski niitä katkoa. Nautin aikani lehdistä, ja niiden lakastuttua nakkaan vedet maljakosta ja nautin kauniin käkkäröistä oksista.

Kimppu oli sidottu aivan ihanalla, kapealla ja käsin virkatulla pitsillä, jonka kietaisin pullon kaulaan. Oksien siirtyessä jossain vaiheessa johonkin muualle pitsikin päätyy varmasti johonkin muuhun käyttöön ompelukoneen paininjalan alla.


Käkkärää, vaan ei känkkäränkkää päivää kaverit!


5.11.14

Voi miksei?!?

Autot katsastetaan ja tarvittaessa huolletaan vuosittain, renkaita niiden alle vaihdellaan puolivuosittain tarkistaen aina tuolloin urien syvyydet ja paineet. Hampaita tarkastetaan vuoden tai parin välein, ja tarvittaessa suun tilannetta korjaillaan heti. Tietyssä iässä jopa rintamme pääsevät säännöllisten viisivuotistsekkausten piiriin. Yksityiset lääkärit soittelevat asiakkaidensa perään ja kaupungin terveysvirasto muistaa tekstareilla, jopa postilla kun on koittamassa aika ajatella omaa hyvinvointiaan.

Miksei tällaisia pakollisia, tai jopa muiden muistuttelemia check pointeja ole parisuhteillekin? Miksi ensikertalaisten noviisienkin annetaan kaikessa rauhassa asiaa itse edes välttämättä tiedostamatta ajautua arkipäivän rutiineihin, roolimalleihin ja lapsiperherumban syövereihin??? Onko aivan pakko vetää rähmälleen havahtuakseen, ja usein vielä liian myöhään? Eikö tällainen pitäisi lailla kieltää lapsia hankkineita aikuisilta? Olen totisesti saanut oppia ettei siinä karusellissa kauheasti pysähdytä pitämään parisuhteen tilan tarkastuksia, ei varsinkaan jos parisuhteen laajennus, perhe-elämä, pyörii mallikkaasti!

Avioero-oppaita lueskellessani olen käsittänyt perheen olleen minulle jo vuosia parisuhdetta paljon, paljon arvokkaampi yksikkö. Pikaisella keskusteluotannalla muutaman ystävättären kanssa olen myös kuullut etten suinkaan ole ainut nainen jolla asiat ovat näin. Luolanaiset meissä ovat pitäneet huolen siitä että poikaset pärjäävät, kun äitien rooli on vienyt voiton rakastajattarien roolista. Tiedostan tekoni, mutten kadu sitä. First things first!

Suren sitä etten ole ymmärtänyt opiskella parisuhdeteorioita jo parisuhteessa muinoin elellessäni. Katua en tätä asiaa voi, koska tuolloinen tietoisuuteni ei nähnyt asiassa ongelmaa jota pitäisi ratkoa. Olen hyvä äiti, perhe-elämä oli hyvää ja se riitti minulle. Parisuhteeni toiselle osapuolelle se taas ei riittänyt, ja ymmärrän sen. Olemmehan me kaikki onneksi erilaisia ja tarpeemme myös.

Kun nyt olen lueskellut teorioita, on moneen asiaan löytynyt myös vastaus tai selitys. Ymmärrän aviomiestäni, hänen tuntemuksiaan ja ratkaisujaan,  huomattavasti paremmin kuin puoli vuotta sitten. Suren että asioista ei ajoissa puhuttu. Asiat kun eivät olekaan vain meitä koskettavia, vain meidän elämämme pirstaloivia, vaan niin klassisia mokia, että niistä on voitu kirjoittaa pitkät listat moniin opuksiin!

Lueskelen juuri Rachel Sussmanin Erokirjaa, jossa hän käsittelee (s. 167) yleisimpiä syitä parisuhteiden kariutumiseen. Syitä ovat tutkimusten mukaan nämä:

- uskottomuus
- taloudelliset ja uravaikeudet
- intiimiin kanssakäymiseen liittyvät ongelmat
- riippuvuudet
- sitoutumista koskevat erimielisyydet
- ikäkriisit
- emotionaalinen ja/tai fyysinen hyväksikäyttö
- vanhemmuuteen liittyvä stressi
- yhteensopimattomuus, kasvu erilleen
- rakastuminen jonkun potentiaaliin
- liiallinen riitely, likainen tappelu
- perheen/suvun sekaantuminen

Ensivilkaisulla ajattelin ettei sieltä montaa juttua omiin nilkkoihimme kolahda, kunnes luin lisää ja yllätyin. Niin moni asia sopi sittenkin meillekin, loppujen lopuksi vain pari kohtaa listasta ei rasittanut kohta päättyvää avioliittoamme. Arjen rutiineissa ja asiaa eläessä sitä vaan ei ollut tajunnut tai muuten pysähtynyt analysoimaan. Nyt opintovapaan viime rippeillä minulla on aikaa asiaa opiskella, pohtia, analysoida ja valaistua... Surra sitä ettemme osanneet ajoissa tehdä asioille korjausliikkeitä, ja kenties pelastaa jotain ainutkertaista.

Jokainen listan kohdasta on kirjassa laajasti aukikirjoitettu ja analysoitu, esimerkkitapauksilla konkreettisiksi höystettykin. Jos siis olet koskaan omistanut ajatustakaan parisuhteesi tilalle, tai nyt välttelet eroavia / eronneita tuttujasi  pelätessäsi avioeropöpön tarttuvan, niin etsi pikaisesti kirja käsiisi, lue ja ota opiksesi!



Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten millaisen parisuhteen haluan seuraavaksi. Hämmästyin hieman ja totesin etten välttämättä minkäänlaista, kerroin olevani tyytyväinen tähän itsenäiseenkin elämään. Entä mitä mietin vastausta seuraavan viikonlopun lasten ollessa poissa kotoa??? Sitä että olen väsynyt pärjäämään, että haluan Pekka Ruuskaa mukaillen elämääni jonkun lyömään tauluilleni koukkuja seinään! Aika vähän pyydetty ottaen huomioon että vain viimeiset kolme taulua ovat vielä jääneet multa ripustamatta...  

Hitot moisen kysyjälle!!! Järkytti mielenrauhaani! Taisin tosin minäkin järkyttää häntä vastauksella, joka sisälsi myös näkemyksen siitä että mahdollinen tuleva suhde olisi aivan erilainen kuin mennyt, koska "siinä suhteessa mun ei enää tarvitse olla toisen osapuolen lasten äiti, riittää että olen rakastajatar!" 

Tuo näkemykseni ei ole viittaus villiin yöelämään, vaan kertoo jotain rooleista ja niiden raskauttavasta vaikutuksesta parisuhteissa. Riittää että olen äiti kolmelle, ja sen roolin aion jatkossakin kantaa rakkaudella ja ylpeydellä ilman että se rasittaa parisuhdetta.




4.11.14

Huputettu

Ompelukoneeni nimittäin. Syksyn mittaan on tullut askarreltuapaskarreltua sille alkuperäistä sievempi huppu. Koska alkuperäinen on kermanvaalea, keinonahkainen, vuosien varrella vähän jo revennyt ja nuhjaantunut Singerin logolla varustettu rähjäke, ei kauneusarvon ylittämiseen paljoa vaadittu. Silti sen ylittämiseen kului aikaa niin maan perusteellisesti nysvätessäni. Uusi ompelutyylini, nysväys...

Ompelin hupun äidin ja muorin vanhoista kapiolakanoista, puhkinukutusta vaaleansinipohjaisesta pussilakanasta ja anopin äidin kangaskätköistä löytyneestä kankaasta, jonka seminole-harjoituksissa väsäsin valkoisen lakanakankaan kanssa siksakiksi vauhtiraidaksi.


Kapiopitsien alle ompelin kaitaleet pussilakanakangasta. Näin kauniit pitsit nousevat paremmin esille ja tikkausvanu jää piiloon. Vuoren ompelin samaisesta sinisestä kukkakuosista kuin reunanauhankin. Toki helpompaa olisi ollut vain kääntää vuorikangas oikealle puolelle... Olisi ollut jos olisi asian miettinyt vuorikangasta leikellessä. Mutta kun ei niin ei. Lopputulos näyttää samalta, vaikka aikaa sai tähänkin taas hetken lisää kulumaan.

Etuosan ja hupun pääliosan tikkasin vapaatikkauksella sydänköynnöksillä, jotka piirtelin kankaaseen violetilla taikatussilla. Muutamassa kohtaa on tussi viivähtänyt kankaassa turhankin pitkään, eikä piirrosjälki ole parissa viikossa täysin haihtunut ilmaan. Katsotaan mitä tykkää seuraavaksi ohjelmassa olevasta pesukonepyykkäyksestä...


Takapuolelle päästessä oli ällöromanttinen sydänkuosikiintiö jo tullut täyteen, ja tikkasin sen ja päätykappaleet erittäin vapaalla ympyrää ja soikiota tavoittelevalla tikillä, jossa kohtaa aivotkin sai panna narikkaan. Suits me!

Toiseen päätyyn tähtäsin äidin nimikirjaimet. Kuvissa huppu on vähän mytyssä ja vinksallaan. Se taas johtuu vain ja ainoastaan siitä että huppu on tilkkuterapiassa käyttämäni koneen, ei siis oman koneen päällä ja kuvat otettu luokassa vauhdilla ennen kuin pakkasin valmistuneen työn kassiin kulkeutumaan kotiin.



Oli ihan pakko kuvata huppu heti valmistumisen jälkeen, kun ei ole minkäänlaisia takeita siitä koska oma kone nostetaan pöydälle ylähyllyltä, jonne se muuttokuormaa purkaessani kesällä pääsi...

Tule, tule hyvä kakku... eikun siis ompeluinto takaisin!

 

2.11.14

Rakkaus on ikuista


Mä piirtelin lapsena sakuroilla, ja luulin öljykriisin keskellä pakkasia villasukissa pidellessä oppineeni öljymainostarrasta puhelimen englanniksi, kun oletin kuvan vieressä töröttävän tekstin hot line tarkoittavan puhelinta.

Mun lapsellakin on sakurat, muttei ne tuolla taiteilijalla juuri käytössä kulu. Kieliäkin oppii ihan melkein vaan kuuntelemalla. Uusin värikynäpaletti löytyikin yhtenä kotoa poissa vietettynä viikonloppuna luurista. Taideteoksen saattoi lähettää bitteinä mamin iltaa piristämään.



Maailma muuttuu, mutta rakkaus on sittenkin ikuista!