Tämä vuosikymmen

Somen täyttyessä katsauksista menneeseen vuosikymmeneen aloin pohtia asiaa omaltakin osaltani. Koskaan aiemmin en ole tällaista katsausta edes miettinyt saati tehnyt, mutta kylmästi lonkalta heitellen uskon tämän tuota pikaa jo menneen olleen elämäni tapahtumarikkain. 

Siitäkin huolimatta että takana on myös vuosikymmen, jonka aikana muutin omilleni uuteen kaupunkiin, tutustuin lukuisiin ihmisiin, suoritin korkeakoulututkinnon, tapasin elämäni prinssin mutta menetin sekä vaarin että isän, kihlauduin ja avioiduin, sain vakituisen työpaikan, ostin ensimmäisen omistusasuntopuolikkaan (joka esiteltiin sisustuslehdessäkin) ja ryhdyin äidiksi sekä työnantajaksi. Kaikki ihania, eloa eteenpäinvieviä asioita läheisten poismenoa lukuunottamatta.

Menneellä vuosikymmenellä onni ei ole ollut yhtä myötäinen, vaikka monia onnellisia asioita ja onnen hetkiä siihenkin on mahtunut. Tällä vuosikymmenellä mm:

• kaikki lapseni ovat olleet jo koululaisia, myös rippikoululaisia
• olen ollut niin virka- kuin opintovapaalla ihanimmasta työpaikasta
• opiskelin ja valmistuin puutarhuriksi, mutta hautasin suunnitelmani alan yrittäjyydestä koska 
• tulin petetyksi ja jätetyksi jonka myötä
• perheeni hajosi lasten isän palatessa viettämään suloista seurusteluvaihetta, minun ja lasten muuttaessa pois kotikulmilta vuokrakasarmiin selviytymään shokista
• opettelin elämään kolmasosan ajasta ilman lapsia luonani
• olen kokenut vaiheen jolloin rahattomana nukuin (valvoin) yöt lattialla ilmapatjalla siniruudullisten, kustomoitujen patjojen siirryttyä muiden alle
• vaihdoin autoilun fillarointiin ja huomasin takarontin puuttuessa tarakalla ja tangolla kulkevan kyllä isompienkin kuormien 
• löysin taas liikunnan ilon ja palasin altaaseen
• hyvästelin rakkaaksi käyneen mökin marja- ja sienimaastoineni, opettelin käymään metrolla sienessä
• hankin mörskäisen merenrantamajan, jonka muokkasin onnelaksemme, Villa Mörskäksi
• koin kuinka lukuisat "ystävät" ja tuttavat katoavat elämästä muutamassa viikossa, mutta samaan aikaan
• tutustuin useampiin ihaniin ihmisiin kuin koko aiemman aikuiselon aikana ja tajusin voiman joka rakkaissa ystävissä ja suvussa on, heissä jotka nostivat kontilleen lennähtäneen räkänenän jaloilleen ja palauttivat hymyä huulille, auttoivat jatkamaan silloin kun itse ei enää luullut jaksavansa
• ostin ensimmäisen ikioman asunnon ja koin uskomattoman vapauden tunteen vaikka velkaa oli niskassa enemmän kuin koskaan kaksin oli ollut
• päädyin väkivaltarikoksistakin tuomitun narkkarin hampaisiin ja systemaattisen kiusaamisen kohteeksi, opetin lapsille ketä ja koska juosta pakoon
• tiedostin miltä tuntuu kun lähimuisti katoaa ja tavarat putoilevat käsistä ihan vain jo yhdenkin kesän valvomisen päälle
• työstän systemaattisesti ja monin keinoin unimaailmaani paremmaksi 
• matkustelin entuudestaan vieraassa idässä; Intiassa, Singaporessa ja Malediiveilla
• puheyhteys lasteni isään katkesi kun vihdoin kyllästyin kuuntelemaan loputtomia syytöksiä ja ohjeistuksia
• juhlin esikoisen täysi-ikäistymisen, lakkiaiset, opiskelupaikan saannin ja armeijaan lähdön
• autoin lasta pakkaamaan kun ensimmäinen poikanen lensi pesästä. Ei onneksi kauas, mutta kuitenkin.
• hankin rinkan ja vaeltelin niin tuntureilla kuin metsissä, joogailin maailman rannoilla
• tulin isotädiksi
• opettelin relaamaan äitinä ja olemaan lapsille entistä enemmän läsnä 
• laskin sormia apuna käyttäen olleeni saman työnantajan palveluksessa yli 20 vuotta, ja pari vuotta laskeskelujen jälkeen sain mitalinkin tästä hyvästä 
• virkani lakkautettiin osana organisaatiomuutosta ja veren maku suussa hain uusia töitä, sainkin niitä 
• toimin kolmessa hallituksessa vapaa-ajallani
• opettelin tekemään yksin asioita joita olin pitänyt kimppatoimintona; käymään leffassa ja jopa ravintolassa syömässä, varaamaan perhematkoja, nauttimaan lenkeistä ja seikkailuista itsekseni. Samalla
• huomasin nauttivani yksinolosta, omasta ajasta jota kukaan muu ei aikatauluta tai täytä velvoitteilla
• autoin kolmatta kertaa kävelemään opettelevan teinin ja aivoverenkiertohäiriöstä toipuvan keski-ikäisen takaisin jaloilleen 
• totesin seurustelun tässä elämänvaiheessa olevan paljon vaikeampaa kuin neljännesvuosisata aiemmin
• päädyin lastensuojelun kuultavaksi osana kahden aikuisen keskinäistä välienselvittelyä, jossa en ollut millään tavoin osallisena. Kaikkea sitä ihmiset alentuvatkin tekemään omiatuntoja puhdistellessaan ja myrskyisää suhdetta vahvistaessaan. Siinä rytäkässä
• päätin olla enää alistumatta, yksipuolisesti joustamatta, hyväksymättä ja tarpeettomasti syyllistymättä. Virkavallan raporteista voin tarvittaessa kerrata olevani syytön kaikkeen mitä jotkut syylliset kovasti yrittävät esittää.
• opin että mikä ei tapa, se toden totta vahvistaa. Ettei tämä olekaan pelkkä kulunut fraasi, vaan kiteytys menneestä vuosikymmenestäni.
• laihduin, lihoin, rypistyin, harmaannuin ja arpeuduin. Jotkut arvista varmaankin ovat jatkossakin osa minua, kun taas viime viikolla laserilla aikaansaadut haavat paranevat lupaavasti.

Kystä kyllä ja jämiä uuteen uskoon

Miten sitä aina varaakin jouluksi aivan liian paljon syötävää, vaikka kuinka kuvittelee viisastuneensa aiemmista jouluista? Tänä vuonna syömingit olivat vielä entistä pienemmät, koska ruokakunnan vahvuus on vähentynyt, ja joulua juhlittiin useassa valmiissa pöydässä. Ehkäpä se sekoittikin kokin laskelmat tai ainakin suunnitelmat..? Lisäksi tonttumuori muisti meitä painavalla leivonnaiskassilla joulun alla.

Lapsuudessani jouluruoat kokattiin kolmasti; pikkujouluksi, varsinaiseksi jouluksi ja vielä vuodenvaihteen juhlapöytäänkin. About koko setti, OMG! Tätä nykyä moinen ei käy mielessäkään, ja kieltämättä ajatus jouluruokien popsimisesta vuoden vaihteessa tuntuu jo suorastaan ahdistavalta kun jämiä on mussuttanut läpi välipäivien. Tähänkin on tarvittu mielikuvitusta avuksi.

Laatikot olen höystänyt kermalla notkeaksi, tunkenut samaan vuokaan ja kuorruttanut parmesaanilla sekä chilillä maustetuilla, paahdetuilla pähkinöillä. Pähkinät rouskuvat hauskasti suussa, mutta kyllähän lanttu- ja porkkanalooda silti aika itseltään maistuvat. Hyvä yritys kuitennii.

Tapaninpäivä meni meillä blineillä ja kaloilla. Lohta ja mätiä sekä muita höysteitä olin varannut puolelle komppanialle, ja illalla lapset pyrähtivät toisaalle loman viettoon. Siinä sitten olin kaloineni. No, graavit limellä ja korianterilla maustetut lohiviipaleet oli helppo pakata muutamiin rasioihin ja nakata pakkaseen, josta kaivella leivänpäällysherkuiksi tammikuun mittaan kalanhimon taas koittaessa. 

Ravut ja mädit sen sijaan olivat kertaalleen sulatetut, joten niitä tuli syötyä urakalla. Saaristolaisleipää olin leiponut parikin settiä niin lahjoiksi kuin omiksi herkuiksi, joten mätiä sipulilla ja smetanalla sekä kurkuilla kuorrutettuna tuli leviteltyä useasti leipien päälle. Leipiä löytyy vieläkin jääkaapista. Onneksi ovat säilyvää sorttia, sillä nyt alkaa olla kiintiö täynnä sitäkin herkkua toviksi. Tillinen rapuskagen paistui munien ja sinihomejuuston kanssa herkulliseksi lounasmunakkaaksi, ja loput siitä herkusta kippautui kasvissosekeittoa pyöristämään ja sattumia tarjoilemaan.

Itsetehdystä piparitaikinasta lasten leipomat piparit tekivät kauppansa jo ennen joulua, mutta kaapissa pyöri myös valmiskamaa, jota kukaan ei poskeensa pistellyt ennenkuin murustin keksit jälkkäriksi piparirahkan ja vaniljavaahdon kanssa. Jouluinen pappilan hätävara rakentui Kastehelmeen hauskaksi herkuksi.

Valmiiksi sopivan homeiset juustot ja kohtuudella kotiin kertyneet konvehdit eivät ole ”ongelma”, vaan kotona valmiina olevia herkkuja vuodenvaihteen juhlistamiseksi. Ruokakaupasta selviää tällä kertaa kevein kantamuksin, huh huh!

Joulumätöissä hedelmävatiin jäi ruskistumaan banaaneja ja rypistymään avocadoja. Koska pyrin välttämään hävikkiruoan syntymistä kaikin tavoin, päätyivät nekin vadista smoothiekannuun piimän, kaurahiutaleiden ja marjojen kaveriksi. Ai että maistui hapan, mustaherukkainen ja raikas herkku ihanalle joulumättöjen päälle. Sellaisilla makunautinnoilla taas uuteen vuoteen ja vuosikymmeneen!

Rattoisaa vuodenvaihdetta ja onnea tulevaan vuosikymmeneen! Itse aion sen elää mennyttä paljon onnellisemmissa merkeissä 💕

Joulua lämmintä joka tölliin ja torppaan

...mökkeihin myös! Syksyn ensityönä Tilkkuterapiassa aloitetut talviset ja kesäiset mökit valmistuivat hyvissä ajoin ennen joulua, ja Jouluradion siivittämänä etenivät vihdoin valmiiksi pitkään lykätyt reunakanttauksetkin. Lahjapaketteihin käärin patalaput:

• ruskean mökin isäntäväelle, eli siskon perheelle Päijänteen rannalle, 
• beessit veljen ja vaimonsa (innokkaan kukkien kasvattajan) jouluksi valmistuvaan beessiruskeaan mökkiin Valajärvelle, 
• punaiset ja kuplivat laput ystävälle Savoon (koko mökkivisiitti meni kuplivaa terdellä nautiskellen siinä määrin että muistin mökin värin väärin oranssiruskeaksi, ja nyt mulla on mökittömätkin patalaput...), 
• toiset punaiset entisen oman, mutta yhä punaisen mökin tuleville emännille eli veljentytöille Hämeeseen Puuhamaan kylkeen ja 
• last but not least vielä yhdet ruskeaan mökkiin ystäville Saimaan rannalle.

Kooltaan muita pienemmät punaiset päätyvät aikanaan, viimeistään taas omenasadonkorjuun aikoihin Oulunkylään punaiseen siirtolapuutahamökkiin, jonka seinillä vanhat ruusut köynnöstävät niin kauniisti.

Teille, kuten patalappujen saajillekin toivottelen 

lämmintä, vaan ei liian kuumaa joulunaikaa!

Maa on niin kaunis

Neljäs adventti. Päivällä satoi vettä ja fillaroin kesäkumeilla happirikkaassa koleudessa. Vuoden lyhin päivä pysyi harmaana pimeyksien välisen ajan. Maa on niin kaunis lauloin kuitenkin illalla jo neljännen kerran tänä vuonna. Kahdesti lapsen konsertin lopuksi ja kahdesti Kauneimmissa joululauleloissa. 

Ensimmäiset neljä kertaa 25 vuoden aikana olen pystynyt laulamaan toisenkin säkeistön. Tuo laulu laulettiin isäni joulukuisissa hautajaisissa, ja sen jälkeen kului neljännesvuosisata ennen kuin kykenin itkun sijaan laulamaan koko kauniin laulun.

Maa on niin kaunis ja mieli jouluinen.

100 vuotta Päätaloa

Marraskuinen Hesarin Sunnuntai-numero omisti aukeaman Kalle Päätalon syntymän (11.11.1919) 100-vuotispäivälle. Jutussa toimittaja Esa Lilja kertoi vitsinä alkaneesta haasteestaan, Iijoki-sarjan 26 kirjan ja 16.994 sivun luku-urakasta. Matkasta joka vei syvälle häpeään.



Haaste tuntui houkuttelevalta. Jos kerran tuo Esakin vaimoineen, niin miksen minäkin! Lapsuudesta ja nuoruudesta muistan isän istumassa olohuoneessa lempituolissaan uusin Päätalo sylissään, lukemisen lomassa silloin tällöin ääneen muistelemassa joitakin sivuilla vastaan tulleita omia vastaavia kokemuksiaan. Isänpäivä- tai joululahjahankinnat olivat monesti selvinä kirjojen ilmestymistahdin mukaan, kunnes isä jossain vaiheessa kyllästyi sarjaan, ja kielsi enempiä kirjoja hankkimasta. No, haki ne kyllä sitten aikanaan kirjastosta kahlaten läpi nuo hurjat 16.994 sivua. Joko oli haaste hällekin, tai sitten tarina vaan veti puoleensa kuitenkin.

En soittanut äidille kysyäkseni löytyykö sarjan alkupää vielä hänen kirjahyllystään, vaan tein Helmet-varauksen ensimmäiseen osaan. Kahden päivän päästä noudin Huonemiehen pojan lähikirjastosta. Äidin hyllystä lainan olisin saanut mukaani kukaties vasta perheen yhteisten joulujuhlintojen aikoihin. Nyt ensimmäiset 544 sivua Kallen historiaa on minullakin luettuna, ja toisen osan voi panna kirjastoon varaukseen, hyvällä lykyllä ehtii vielä saapua sinne välipäivien lukemisekseni. 

Urakasta siis suoritettuna 3,2 %. Lukukokemuksena yksi elämäni hitaimmista. Tarina kyllä vie mukanaan, mutta kieli on niin vahvaa ja itselle vierasta murretta, että lukeminen on kovin hidasta. Usein jään makustelemaan sanaa ja sen asiayhteydestä pohtimaan onko kyseessä ylipäänsä verbi, substantiivi vai adjektiivi, peräkkäin kun saattaa olla parikin itselle vierasta sanaa! Tuttujen murresanojen toistuessa huomaan myös niiden iskostuvan mieleen. Ei, en sentään ole alkanut puhua viime vuosisadan alkupuolen iijokelaisittain, mutta yllätän itseni ajoittain käyttämästä jotain mieleen palannutta ajatuksissani. Hauska havainto sekin :).

Isä muisteli lukemisen lomassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, minä mietin isän isää, vaariani. Vaarin ja Kallen kielessä ja ulosannissa on yhtymäkohtia, samoin kuin pienen pojan ja vanhan miehen pukeutumisessa sekä tavoissa. Nykyään piimää juodessani vaarin ja Kallen sanoin ryyppään sen. Myös kiisseli on ryypättävä herkku. Nähtäväksi jää millaiseksi ämmiksi muunnunkaan lukemisen myötä...

Oletko lukenut sarjan tai sarjaa? Jos, niin mitkä fiilikset?

Yöllä satoi lunta

Viritin kuun vaihteessa taas Onni-tontun ovensuun rappukäytäväämme. Harvase päivä hymyilyttää katsellessa kuinka on pienet naapurit käyneet sisustamassa "pihamaata" uusiksi. Mutta jos Onni yllättää saapumisellaan heidät joulusta toiseen, niin kyllä onnistui minutkin yllättämään joku hauskoista naapureista, joka oli nähnyt yön aikana vaivan murentaa styroxia ja sadettaa aamuksi rakeita tanhualle.

Kollegoille  yllärilumisateesta aamulla kertoillessa kuulin kommentointia siitä kuinka siivooja kiittää. Ehkä, ehkä ei. Taitaa häntäkin hymyilyttää? Eihän tuo ole rikkonut ulko-oven edestä pihakukkaruukkujanikaan, vaikka joutuu nekin väistämään kiveystä harjaillessaan.

Hoh hoijaan sijaan valitsen mieluummin Ho-hon❣️

Joulusoffa

Lapsuudenkodissani vaihdettiin pikkujoulun hujakoilla esille jouluverhot, joululiinat ja jopa joulumattoja. Lasteni kodissa tätä ei tapahdu; verhoja ei juurikaan ole, ja matoista suuri osa ympärivuotisesti joulusävyisiä. Yksi pikkuruinen joululiina ilmestyy kulhon alle soffapöydälle ja toinen ehkä juuri ja juuri pyhiksi ruokapöytään. Mutta joulusoffa meillä on!

Karnaluksista ostin paria erilaista punaista tyynynreunuskoristenauhaa, jotka innottivat joulusoffaan. Vepsäläinenkin juuri tarjoili viikon verran erilaisia Black Friday -houkutuksia, muttei joulusohvaa, joten tein sen sit itse.



Tilkkuterapiassa muutama daami ompeli joulun alla ihania kuusia tyynyksi ja seinävaatteeksi. Minäkin kuvittelin pari kuusta siellä tyynyiksi rykäiseväni, mutta aika tuheltui taas muissa jutuissa, joten kotona kone oli parkissa parina päivänä ruokapöydällä, ja jouluiset kankaat muuttuivat kuusiksi ja edelleen tyynyiksi joulusoffalle. 



Ajatuksissani olin leikellyt jouluiset kankaat kaikki kaitaleiksi, eikä älli äkkiseltään taas taipunut muuhun kuin päälle ompeluun, kun valmista piti saada ja äkkiä :D. Se taas poiki erikoisemman oloisen kultatikkauksen pintaan. Tekevälle kyllä sitten sattuu ja tapahtuu!! Kätenikin olen sitten taas kuvannut pöydän heijastavasta pinnasta...

Joulukuuset saivat takakappaleikseen muorin kapiolakanaa kauniine pitseineen.  Kiinnitysnapeiksi ompelin jouluenkelin yhteen tyynyyn ja punaisen kuusen toiseen.

Vanhoihin, vain kuosiltaan tilkkuisiin tyynyihin ompelin myös reunuspompulat, ja vanhat tyynyt tuntuvat nyt aivan uusilta! Nuo tyynyt ompelin aikana, jona kodissamme asui muutamia sohvilla pomppivia villi-ihmisiä. Pomppujen myötä muutamakin tilkkutyö tuli elinkaarensa päähän, joten tilkut korvautuivat toviksi kestävämmillä ratkaisuilla. Soffapomppuja ei meillä enää tehdä, mutta tyynyt ovat jo niin olennainen osa rakkaita joulukoristeita, että jäivät käyttöön vuodesta toiseen.

Kuusityynyjen pompulat sen sijaan ovat sitä luokkaa, että joutunen niitä nyt evakuoimaan entisten sohvilla pomppivien taaperoiden, nykyisten sohvalla rötköttövien teinien alta. Pompuloissa kun on varren päässä pehmeän pompulan lisäksi myös muovihelmi, viritelmä joka ei kestäne sohvalle rojahtelua kovinkaan montaa kertaa.

Jotenkin tuo soffan keskiosan "aukko" vielä huutaa jouluista, ellei jopa paria jouluista tyynyä, jotta se näyttäisi mahdollisimman kivalta, mutta koska meillä ajaa prioriteeteissa ohi kivalta tuntuminen, niin maltoin koneen jo pakata takaisin piiloon, ja mahdumme edelleen sohvalla ainakin istumaan. Ainakin ihan keskellä soffaa...

Tähtiä tähtipojulleni

Näin joulun alla tilkkuillessani töitä valmiiksi ja paketteihin käärittäväksi mietin sitäkin mitä mahtaa lapseni tuumia löytäessään paketistaan vanhat farkkunsa?!? Ei toki enää jalkaan vedettävinä, vaan käsissä käytettävinä :)

Lapsi tarjosi taannoin mamille herkullisen Pyhäinpäivänaterian. Sitä uunista ulos vetäessään käytti hommaan keittiöpyyhettä! Kauhistuneena tajusin, ja kysymällä vielä varmistin että suutarin lapsi on elellyt toista vuotta kengittä, tai siis meidän tapauksessa tilkkuilijan jälkeläinen patalapuitta. No, yksi ohut kuulemma löytyi, mutta emme kumpikaan tuntuneet keksivät sellaiselle kovasti käyttöä.

Niinpä otin taas käyttöön aiemmin hyväksi havaitsemani patalappumallin, jossa hyödynnetään farkkujen perstaskut käsien paikkana. Kun sinne pujottaa kämmenensä, suojaa erittäin kookas lappu myös kokin ja leipurin ranteita.

Kapealanteisen pojan farkkuja työstäessä pelkkä kaareva takakappale ei riitä ison (20*30 cm) patalapun takuseksi, vaan leveyttä palaan pitää lisätä tilkuilla. Omista farkuista ommellessani tätä "ongelmaa" ei olisi... Nyt kuitenkin ymppäsin tarkkaan valikoiden työhön tuttuja saumoja ja kulumakohtiakin. Vyönlenkkejä voisi halutessaan käyttää ripustuslenkkeinä, mutta patalappujen esiin ripustelu ei oikein ole meidän juttu.

Etuosiin ompelin tähdet niin metritavarana ostetusta kuin vanhasta farkkupaidasta leikatuista ohuemmista farkkukankaista. Syy ohuemman kankaan käyttöön selviää sinänsä oikein kauniista saumaviidakosta.

Tähdet tikkasin bambuvanuun, taskun kohdalta kaksinkertaiseen sellaiseen, tähtien reunoja ulko- ja sisäpuolelta paininjalan päästä kierrellen.



Etu- ja takakappaleen ompelin yläsaumaa lukuunottamatta pussiksi, ja käänsin ympäri. Halusin säästää työssä farkkujen nahkaisen labelin ja vyönlenksuja. Koska ne vyötärökappaleen kanssa tekevät kankaasta moninkertaisena hyvin paksun, ompelin etu-ja takakappaleet päältä yhteen. 



Hommahan se oli moninkertaiset farkkukankaat näinkin yhteen kiinnitellä, mutta asiassa osaltaan auttoi Karnaluksista hankitut farkkuneulat. Sitä paitsi; mitäpä ei äiti rakkaan lapsensa ja tähtipojunsa hyväksi tekisi?? Taas uusi kohta siihenkin loputtomaan listaan <3

n aavillelapsenkokkaamilledinnereille

Kauppalappu

Kilpaurheilevan teinin rustaama kauppalappu jääkaapin ovessa hymyilytti ja huolestutti. Takana 15 vuotta terveellistä kotiruokaa, pari vuotta köksäntunteja ja valmentajan vinkit vielä takataskussa. Lopputuloksena tämä:

Mikä meni pieleen??? No, välttämättä ei juuri mikään... Kuvassa pilkistävät nakkivarpaat ovat venyneet täyttämään kengän koon 43, lapsi kasvanut pituudessa äitinsä ohi jo noin 10-vuotiaana, vuosikausiin ei ole sairastanut päivääkään ja koulustakin kuuluu lähinnä vain hyviä uutisia. Mutta silti, oikeesti hei!!

Ehkä hän onkin vain keksinyt jälleen uuden keinon
testata maminsa huumorintajua..?

Isä

Nuorukainen VR:n opiskelijakortissa,

kuusitoistakesäisenä komistuksena.

Tänään jo neljännesvuosisadan enkelinä.

💙

Kaksi näyttelysuositusta

Helsingin kaupunginmuseossa on parhaillaan käynnissä kaksi koskettavaa, loistavan upeasti rakennettua ja ajatuksia pitkin poikin pyörittävää näyttelyä. Hakasalmen huvilassa, Aurora Karamzinin entisessä kodissa Mannerheimintien varrella voi tutustua tai muistella, fiilistellä tuotapikaa 80 vuoden takaista sodan alkua ja sodan vaikutuksia kaupungissa. Näyttelyn nimi Mieliala - Helsinki 1939-1945 viittaa mielialatutkimuksiin, joita väestöstä tehtiin ja raportoitiin sotavuosina. 

Näyttelyn mainosjulistekin on jo sangen koskettava. Sen näkeminen pusertaa vettä silmiini kerta toisensa jälkeen. Vanhan herran vaatetus voisi olla laina vaariltani. Tuon sotaveteraanin kuolemasta on jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta yhä pystyn palauttamaan mieleen noiden raidallisten henkseleiden kellastuneen sävyn ja askeltensa rytmin. 

Rytmiä pehmensi viimeisinä vuosina hopeanhohtoiset "kuusaappaat", joita varpaansa rintamalla palelluttanut mies vanhuksena käytti kesät talvet. Lapsilleen hän ei suostunut puhumaan sodasta koskaan, ei ainakaan selvin päin. Humalan aikaan perhe taas katsoi parhaaksi paeta toisaalle. Minulle hän muisteli kiikkustuolissa karuja kokemuksiaan viimeisen kerran tavatessamme. Tuolloin hän itse jo tiesi sen olevan viimeinen kerta, meidät muut poislähtönsä enemmän tai vähemmän yllätti. 

Puheitaan kotona kerratessa isäni tuijotti minua ihmeissään, ja kertoi vaarin kertoneen yhdellä istumalla pojantyttärelleen sotavuosistaan enemmän kuin pojalleen koskaan. Aiheeseen ei oltu kajottu edes isän suorittaessa asepalvelustaan "kapinallisena" pasifistina, tuohon maailman aikaan siis vielä kasarmilla, mutta sotimisharjoittelun sijaan intin harmaat yllä "perunateatterissa". Isäni oli ainut tuntemani ihminen, joka kulki hirviseurueessa ilman kivääriä. Nautti äijätouhuista tappamatta luontokappaleita.

Hakasalmen huvilan ikkunoihin on tehty liimapaperiteippaukset, kuten luullakseni myös aiemmin pommitusten vuoksi. Sotavuosina kaupunginmuseo oli suljettu. Aiemmin olin vain kuullut tällaisista teippauksista, mutta nyt vasta näin käytännössä niitä ikkunoissa ja valokuvissa. Liimapaperin lisäksi ikkunoita peiteltiin sota-aikana huovilla, jotta vihollisen pommikoneet eivät iltaisin osaisi suunnistaa valoa kohden. Tuolloin vielä erämaana olleessa Vuosaaressa polteltiin hämäystulia keskustaa turvallisempana pommien laskupaikkana.

Isän kotitalon rakennus jäi kesken vaarin lähtiessä rintamalle. En tiedä teippailivatko ikkunoita. Kolmikerroksinen puutalo sijaitsi vain parinsadan metrin päässä rautatiestä, otolisesta pommituskohteesta. Koneiden saapuessa muori ja lapsikatras, isäni siskoineen, laskivat liukumäkeä sorakasaa pitkin kellariin turvaan. Isä muisteli naureskellen tuota pienen pojan sotamuistoa. Kellarin rappuset rakentuivat vasta kun haavoittunut isä pääsi rintamalta takaisin kotiin. 

Äiti perheineen puolestaan jätti kotitalon Karjalaan. Sylivauvalle ei kodista ja evakkoreissusta jäänyt muistoja, mutta vanhempi serkkunsa palasi aikuisena kotikylälle toteamaan maakellarin säilyneen ainoana asiana maatalon pihapiirissä. Lasteni toinen isoäiti syntyi evakossa keskelle pommituksia. Kätilö kiirehti turvaan vauvan kanssa, joten vastasynnyttänyt äiti kierteli pitkin poikin pommisuojaa etsien tytärtään, jota hänelle ei oltu ehditty edes näyttää. Omissa synnytyksissä koko laajan miehistön huomion saaneena, ja perhehuoneissa mukavasti toipuneena en edes pysty kuvittelemaan tuon äidin tunteita.

Jo peruskoulun historian tunneilla Hämeessä opin Helsingin pahimpien pommitusten moukaroineen Hietalahdentorin kulmia. Paikan nimen opin, vaikken sitä tuolloin vielä osannut kartalle lainkaan sijoittaa. Vuosia myöhemmin asuin tuon torin laidalla, ja kuljin päivittäin työmatkoja pitkin katua, joka kuutisenkymmentä vuotta aiemmin oli ollut yhtä tulimyrskyä ja rauniokasaa. Lasteni isoisän äiti oli torilla pommitusten alkaessa. Tyttäreni on saanut nimensä tuolta pommituksia paenneelta naiselta. Kuvia näyttelyssä katsellessa ja Enni Mustosen Sotaleski-kirjaa kesällä lukiessa tunsin melkein olleeni mukana ensin hänen, sittemmin hetkellisesti minunkin kotikulmien tuhossa.

Näyttelyn avajaispäivänä olin flunsassa, joten suosiolla jätin juhlallisuudet väentungoksineen väliin, ja fillaroin seuraavana aamuna katsastamaan näyttelyn tuoreeltaan. Nenä vuoti valmiiksi ja silmät näyttelyyn uppoutuessa, joten niisteltävää riitti. Näyttely on auki elokuuun loppuun saakka, sen sota-ajan taiteeseen painottuva kaksoisnäyttely Tennispalatsin HAMissa sen sijaan sulkeutuu jo 1.3.2020.

Viime viikolla kotiseutumatkailin kaupunginmuseossa nykyisten kotikulmieni 60- ja 70-lukujen maailmaan kodittoman alkoholistin silmin. Senaatintorin laidalle avattu Pullopostia Kurvista -näyttely on syntynyt laitapuolen Lönnrotina tunnetun Johan K. Harjun muistikirjojen teksteistä ja kuvituksista. Niitä lukiessa ja katsellessa tuntui käsittämättömältä mitä Tenulla aivonsa ja sisälmyksensä huuhtonut ihminen pystyykään tuottamaan asuessaan siltojen alla, roskiksissa ja Liekkihotellissa eli Lepakossa, joka on jyrätty Ruoholahden lasisten talojen alta pois.

Kulmat, joita dallaan lasteni kanssa päivittäin, saivat aivan uusiakin ulottuvuuksia ja nimiä. Ratabaaria ajattelen työmatkoja kulmilla kävellessäni. Kovin kaukaisia ovat ajat jolloin katujen miehet keittelivät öljyastiassa sotkuista luukeittoa kulmilla, joiden pilvenpiirtäjien neliöhinta on nyt jopa 13.000 €! Näyttelyn ansiosta uskon myös suhtautumiseni Piritorilla toikkaroivien kanssaihmisten osalta muuttuneen erilaiseksi. Kenties sallivammaksi ja ymmärtäväisemmäksi, vähemmän tuomitsevaksi. Heikkouden sijaan näen ehkä aiempaa selvemmin sairautta ja hätää. 

Kumpikin näyttely osui ja upposi monin tavoin. Jäivät pyörimään päässä. Asunnottomuutta en osaa kuvitella osalleni koituvan, mutta sotaa pelkään. Aloin pelätä sitä päivänä jona esikoinen palasi kutsunnoista kotiin tyytyväisenä saatuaan vahvistuksen toiveelleen suorittaa asepalvelus kotikaupugissa, jossa neljännen polven stadilaisena erikoistui kaupunkisotaan. Vapailta armeijan kovin sotilaallisessa lomapuvussa takaisin kasarmille lähtiessään en tainnut välttyä kyyneliltä kertaakaan. Useimmiten uskon ne kuitenkin häneltä salanneeni. Pikkuveljensä sen sijaan tietää tasan tarkkaan mitä tapahtui reippaiden hei-heiden ja lähtöhalien jälkeen oven sulkeutuessa sotilaan jälkeen. Hänen nähden voin siis estoitta vetistellä aikanaan. Tai noh, jos niin teen, niin enpä taida lasta kovin usein nähdä inttiaikoinaan... 

Tiedän olevani erittäin puolueellinen hehkuttaessani Helsingin kaupunginmuseon näyttelyitä, mutta teen sen silti ja täysillä. Ovat ansainneet aivan kaiken hehkutuksen! Menkää ja vaikuttukaa, antakaa ajatusten jäädä pyörimään ja vaikuttamaan <3

Joulua kohti

Puhelimen Big Days -appi kertoo suosikkijuhlani olevan jo riittävän lähellä, aattoonkin enää vain 34 yötä! Tuoksuyliherkkä jouluimmeinen on siis uhmannut itseään, ja hankkinut kotiin hyasintin aukeilemaan. Vain yhden, mutta kuitenkin. Pari päivää naama tullee kestämään kukan aukeilemista, sitten se jo pääsee parvekkeelle tuomaan joulun tuntua sinnekin.



Pitkiä valkoisia kynttilöitä on polteltu jo ties monettako pakettia, paksujakin alkanut ilmestyä lipaston kulmalle ja soffapöydälle iltoja sulostuttamaan. Jouluradion asema jäi auki jo päivää ennen kanavan virallista aukeamista, eli heti kun koesoitot alkoivat taajuuksilta kuulua. Yksiväriset joulu- tai kausivalot ovat parvekkeella kestoripustuksessa läpi vuoden, päälle ne napsautin jo lokakuussa. Kärhöt olivat onneksi silloin jo lopettaneet kukintansa...



Viime joulu oli meillä kuuseton, vaikka kuusiallergikkojen joulupuu on ympärivuotisesti saatavilla kellarissa. Silloin en rankan syksyn päälle yksinkertaisesti vain jaksanut kanniskelu-, kokoamis-, koristelu- ja purkurumbaa parin tunnin vuoksi lasten viettäessä tuolloin joulunaikansa enimmäkseen toisaalla, ja meidän kotiinjääneiden nauttiessa joulunpyhistä mieluummin ulkosalla metsissä ja kallioilla, kuin keinokuusen juurella. 

Mun jouluonneni toi tuolloin kuusen sijaan se että lapsi sai nousta pyörätuolista jaloilleen, ja alkaa opetella kävelemään kolmannen kerran eläissään. No, itkua ja lähes parkua tuo jyrkkä päätökseni aikaansai siinä määrin, että lupasin lapsille tänä vuonna kuusen tulevan meille jo marraskuussa. Sanani pidin. Nyt saamme aamuisin kömpiä leppoisassa kuusenvalojen tuikkeessa kohden aamupalapöytää. Kuva on mustavalkoinen, koska kuusen värilliset valot näyttävät kuvassa toooodella riemunkirjavilta.

Viikonlopun aamupalapöytään on puuroriisit ostettu, kauden ensimmäinen kanelipuuro siis jo lähes maistelussa. Pianon päälle on kulkeutunut jo ensimmäinen adventtikalenteri, kuun vaihteeseen mennessä päällinen on yleensä täynnä erilaisia ihanuuksia, jotka vauhdittavat edelleen teinienkin ylösnousua pimeinä joulukuun aamuina. 

Pyhänä tapaan ystävän Ateneumissa joululaulelujen merkeissä, toisen ystävän seuraavana viikonloppuna Johanneksen kirkossa Cantores Minoreksen joulukonsertissa, ja perheen perinteiseen joulukonserttiin kokoonnumme Tuomiokirkkoon iltamyöhäsellä pari päivää ennen aattoa vielä kerran ihastelemaan kuopuksen laulantaa.

Joululahjoja on jo vähän hankittu, useita suunniteltu, ja tomerasti monille itse tehtykin. Mieli tekee aloittaa paketointipuuhat saman tien. Joulukorttilorua on riimitelty pitkin vuotta.

Glögiä ei vielä ole korkattu, se tapahtunee lähipäivinä virman pikkujouluissa. Taloyhtiön perinteiseen pikkujouluun olen kutsut askarrellut, ja ne rappuihin hyvissä ajoin kiikuttanut. Naapureiden aikuisväestöä armahdan; tonttuovi ei ihan vielä ole asentunut rappuun talon pikkuväen riemuksi. Kuulemma uloslähdöt tapahtuvat tonttuoviaikaan ripeästi, mutta ulospääsy ja kotiinpaluu on kovin hidasta pikkuisten partioidessa innolla Onni-tontun ovella 💕. Isompaa väkeä tohdin sentään jo hieman huomioida talvisemmilla kukilla ulko-oven pielessä.



Ensimmäinen tarjottu joulutorttu on antaumuksella nautittu, ja omien leivontaa jo neidin kanssa aikataulutettu. Neiti on myös vannottanut minua tekemään taas itse piparitaikinan. Itse olisin valmis luopumaan tästä jouluherkusta ja -perinteestä, mutta muksut eivät vielä, huoh...



Sinänsä hauskaa ja erittäin hellyttävää se piparileivontakin sotkuineen on, joten superihanaahan tää käsillä oleva aika on, nautitaan ja otetaan kaikki ilo irti joulunodotuksesta❣️

Hirsimökistä kehyskukkaroksi

Tilkkuterapiassa ahkeroitiin tänä syksynä taas hirsimökkejäkin. Osa meistä vasta tutustui mökkiblokkeihin, ja teki perusmökillä ensimmäisiä töitään, minä taasen innostuin muunnellusta hirsimökistä. Vastaostetut "veronpalautuskankaat" pääsivät saman tien leikkurin ja paininjalan alle, ja muunnellun mökin pintaa alkoi syntyä suitsait sukkelaan. Yksi tapa sekin helpottaa mökkikuumetta..?

Liukuhihnalta syntyi mökkiaihioita enemmän kuin mille oli tarvis, joten loput ompelin kuusikulmion, tai silmissäni timantin sijaan pötköksi pienen kehyskukkaron pinnaksi. Varsinaisiin muuneltuihin mökkeihin ompelin leveät sivukappaleet isojen kehyskukkarojen suunnitelmat päässä jo pyörien.

Kankaiden kuoseissa välkkyy kultaa ja kimalletta, joten tein tikkaukset kultalangalla, ja Karnaluksissa valikoin pitkään ja hartaasti töihin sopivia kehyksiä. Kiiltävän kullan sijaan päädyin matempaan messinkiin, joka sekin osaltaan tuo lisää loistetta töihin.

Ensimmäisen kerran päädyin myös ompelemaan kengännauhaa töihin! Vuoreen kiinnitin ensin kerroksen, heti perään toisenkin, nauhaa jolla lisäsin paksuutta osioon, jonka liimasin kehyksen sisään. Kaikenlaisesta sitä immeinen löytääkin itsensä innolla puuhailemasta... Mutta niin hyvä oli open vinkki, että jatkossakin tulen tätä aina tarvittaessa käyttämään!

Pussukoiden muodon halusin säilyttää muunnellun hirsimökin kuusikulmiona, joten erillistä pohjalevitystä en näihin nyt ommellut. Isojen pussukoiden leveys suurimmillaan on noin 25 cm, joten hyvin vetävät sisältöä uumeniinsa näinkin. Kultaista tähtikuosia löytyy niin päältä kuin sisältä vuorista.

Pienen kehyskukkaron pinta on leikkausjätteistä koottua, ja puolet keskenään hyvin erilaiset. Koko on about 10*10 cm. Tikkauksen tein leipälautasen muotoa hyödyntäen, eli piirsin yhden kaaren lautasen avulla, ja loput tikkasin paininjalan etäisyydelle. Tässä kehyskukkaroparissa näen jotain unimaailmaan tai taikuuteen viittaavaa...

Toiset kehyskukkarot saivat vuorikseen blokissakin olevaa  Vincent van Gogh- kangasta. Tiedän kyllä että vuori saisi olla vaaleaa, jotta sisältöä olisi pussukan uumenista helpompi paikallistaa, mutten millään malttanut luopua kankaan käytöstä näissä töissä. No, nytpä sitä ei enää kovin paljoa olekaan jäljellä tuleviin työstöihin.

Hyvissä ajoin valmistuu tämän joulumuorin pajasta lahjoja paketteihin käärittäviksi, sillä ihan kaikille pussukoille ja kehyskukkaroille en millään enää keksi käyttöä omasta takaa. Joko teillä on lahja- tai muut jouluvalmistelut täydessä työstössä?

Syrjästäkatsojan jalanjäljillä

Ystävä ylipuhui lukemaan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinasarjan. En ollut lämmennyt aikaisemmin Kirsti Mannisen tuotannolle, joten hieman pitkin hampain tartuin ystävän lainaksi kiikuttamaan sarjan ensimmäiseen osaan, Paimentyttöön. Kuuntelin hieman skeptisesti vakuuttelunsa että tulen ihastumaan, ja aloin lukea puolittain kohteliaisuudesta. 

Noin sivulla viisi olin täysin koukuttunut päähenkilön Idan tarinaan! Alla oleva teksti sisältää juonispoilereita heille, joilla sarja on lukematta. Älkää siis lukeko tätä päivitystä tätä pidemmälle, vaan hankkikaa tähän asti ilmestyneet seitsemän kirjaa käsiinne, nauttikaa ja jääkää kieli pitkällä tekin odottelemaan kahdeksatta kirjaa!

Syrjästäkatsoja-sarja on kuin entisaikain Seiska-lehti ilman tv-ohjelmistoja ja horoskooppeja, mutta huomattavasti miellyttävämpi sisäpiirijuttuineen. Idea sarjassa on seurata Idan eloa pienestä tytöstä isoäidiksi kovasti muuttuvassa maailmassa, joka pöhisee suomalaisia kulttuurikoteja julkkisasukkeineen. 

Paimentytössä Ida päätyy satusetä Topeliuksen ja sisarustensa kotiin pikkupiiaksi. Sivujen myötä pääsee ihastelemaan loistavaa aikalaiskuvaa, ja samaan aikaan suuresta lasten ystävästä rakentuu aivan uudenlainenkin kuva. Opettajaystävä totesi vuosikausia pitämiensä Topeliuksen-päivän aamunavausten menevän kertarytinällä uusiksi kiitos kirjan :)

Topeliuksen kuoleman jälkeen Idalle löytyy lapsenlikan pesti nuoresta Sibeliusten perheestä. Jutut legendaarisista herrain juhlista Kämpissä, Mäntän Serlachius-museossa näkemäni Akseli Gallen-Kallelan Symposiun-taulu ja muistot visiiteistä Järvenpään ihanassa Ainolassa saavat aivan uuden syvyyden tarinan myötä.

Sibeliuksilta matka jatkuu Albert Edelfeltin emännöitsijäksi. Liisankadulla kulkiessa ja sisäpihan ateljeen ohittaessa pätkät tarinasta palaavat toistuvasti  mieleen. Ateneumin kulmalla ajattelen aina puistonpenkkiä, jolla tapahtui kirjassa suuri keskustelu. Siinä määrin kiehtova ajanjakso Idan eloa osuu Albertin aikaan, että päätämme ihanan sarjan nautittavakseni "tuputtaneen" ystävän kanssa tehdä pyhiinvaellusmatkan Albertin rakennuttamalle maaseutuateljeelle Porvoon Haikkoon.

Ateljee-museo on siellä vieraillessamme auki viimeistä viikonloppua ennen talviajaksi sulkemista. Paikalla on Albert Edelfelt -säätiön toiminnanjohtaja, joka suo meille kahdelle aivan hurmaavan privaattiesittelyn museossa. Charmantti rouva pyytelee anteeksi innostustaan todetessaan että voisi puhua Albertista loputtomiin. On erittäin helppoa antaa anteeksi silloin kun tiedonhaluisina olemme valmiit kuulemaan aivan kaiken ihanasta Albertista. Pikaisesti vilkaisemme myös uudistilassa olevan kolmen nykytaiteilijan yhteisnäyttelyn, mutta päähuomion vie kyllä Albert.



Ateljeemökiltä laskeudumme vielä rantaan silmäillen aidan takana olevaa yksityishuvilaa, jossa Albert perheineen ja palvelijoineen aikoinaan kesiä vietti. Rannassa pohdimme Albertia kuljetelleen höyrylaivan reittejä ja laitureita. Tullisaaressa Aino Acktén  huvilan ympäristössä ulkoillessa ajattelen väistämättä Albertia. Albertin maine naistenmiehenä lienee ansaittu aiheesta, tenho tuntuu toimivan haudankin takaa <3.  Melkoinen mies, jolla ateljeessaankin on mitä hurmaavin kivijalka!

Haikkoosta Ida jatkaa matkaansa Ruotsiin professorin talouteen tienaamaan rahoja unelmansa toteuttamiseen. Rahoitus ja muukin resurssointi järjestyy sangen näppärästi, ja Ida päätyy paluumuuttajana Espoon Leppävaaraan merenrannalle pyörittämään ruokarouvana omaa täysihoitolaa. Leppävaara, Idalle vielä Alberga, on minulle ollut tähän saakka lähinnä vain ostoskeskus ja juna-asema, kirjan luettuani niin paljon enemmän!

Naapurihuvilassa elelee kuvanveistäjä Ville Vallgren, jonka Havis Amandaa olen vuosikausia katsellut työmatkareiteilläni. Tätä nykyä katselen kivineitoa aivan uusin silmin. Uusin silmin myös parhaillaan nähtävänä olevan HKM:n ja HAM:n Mieliala-yhteisnäyttelyn myötä, jossa patsas on kuvattu sodalta suojattavana, kartiomaisen laudoituksen ylleen saavana.

Lahden toiselle puolen rakentuu Gallen-Kalleloiden valkoinen huvila. Tuonne Tarvaspäähän lenkkeilin toisen ystävän kanssa äskettäin. Vuosikausia käynti siellä on ollut työn alla, ja nyt se tapahtui ihan ex tempore lenkkitreffien myötä. Huvilassa nousimme tietenkin ylös munkinkammiosta vaikutteita saaneeseen ateljeetorniin, josta kukaties Akseli tai Mary-rouva ovat nähneet mainiosti veden yli naapureille ;) Syyssumuisessa kuvassa erottuu lähinnä kellastunut rantakaislikko, vastaranta upposi nyt usvan sekaan.

Ida ei palannut Ruotsista Suomeen  yksin, vaan pienen Kirsti-tyttären kanssa. Kirsti, alias ruokarouvan tytär luo uransa muotimaailmassa jopa Cocon ateljeessa. Mietin mahdanko jatkossa ajatella Kirstiä aina tunnistaessani Chanel No. 5:n tuoksahduksen ilmassa satunnaisen ohikulkijan vanavedessä?

Kirstin Pariisin tuttuihin kuuluu tietenkin mm. Tulenkantajat, joista keskeisimmin Olavi Paavolainen ja Mika Waltari. Waltari oli nuoruusvuosieni suuri kirjailijaidoli, arvokas henkilö josta mielikuvani oli tyystin erilainen kuin kirjan sivuille kuvattu nuoriherra Waltari. Kutkuttavaa!

Ruokarouvan tytär seikkailee monesti Hämeen ja Uudenmaan raja-alueilla omilla lapsuuden ja nuoruuden, kirjailijan nykyisillä kotikulmilla, joten tuttuja osoitteita vilisee runsaasti. Lapsuudessa kuullut jutut, tai jopa juorut Kekkoselle pyllistäneestä ja liikanimen heti saaneesta Pylly-Leenasta palaavat väistämättä mieleen Paloheimon sahasuvun vilahtaessa muutamissa kuvauksissa.

Voiko Pariisia kuvata ilman romanssia? Ei tässäkään kirjassa, joten taiteilijan vaimoksi päätyy aikanaan tuo muotitaiteilija. Kirja kuljettaa mukanaan myös Olympialasiin valmistautumiseen. Sivuilla sain seurata yhden entisen työpaikkani rakennustyömaata. Hauskaa aikamatkailua aurinkotuolissa istuen!

Kirjasarjan toistaiseksi viimeinen osa Sotaleski kertoo tyhjentävästi niin ajankohdan kuin ihmiskohtalon. Aika syvälle juonen viemäksi pääsin lukiessa entisen kotikadun ja torin massiivisista pommituksista Hietalahdessa. Evakkokuvauksissa mietin väistämättä omaa äitiä, joka Karjalasta on vauvana viety pois sodan jaloista. Karjalan kunnaat ja laulumaat kuvataan houkuttelevan romanttisena kohteena, jonne mieli halajaa takaisin sotaakin uhmaten. Äidille ei  niistä ehtinyt omia muistoja jäädä, ja ehkäpä sillä emme ole sinne bussimatkailleet etsimään suvun kartanoita ja sahoja. Niitä kun ei pientilallisilta sinne jäänyt.

Aiempi maininta aurinkotuolissa lueskelusta kertoi sarjan ollaan kesälukemistonani, ja silläpä ei enää aivan kaikki läheltä liipanneet ja omiinkin kokemuksiin osuneet kiehtovat yksityiskohdat ole mielessä tätä kirjoitellessa. Innolla kuitenkin jo odottelen jatkoa sarjaan jota ehdottomasti suosittelen! Onhan se historian-, äidinkielen-, kuvaamataidon- ja musiikin tuntien kertausta aivan herkullisimmillaan! 

Facebookissa on kirjasarjaa täydentävä laaja Syrjästäkatsojan tarinoita -sivusto. Historioitsija Kirsti Manninen on tehnyt valtavaa tutkimustyötä kirjoitusprosessin myötä, ja sivuille onkin kertynyt huimat määrät tausta- ja lisämateriaalia sekä kiehtovaa kuva-aineistoa. 

Luonnollisesti tuputin vuorostani sarjan luettavaksi toiselle ystävälle, minut sittemmin Tarvaspäähän johdatelleelle lenkkiseuralaiselle, ja fanirinki senkun laajeni :) Jälkikäteen voin vain harmitella myöhäisherännäisyyttäni sarjalle, sillä siitä poikineet teatteriproduktiot ovat jo päättyneet ja jääneet omalta osalta näkemättä. Panenkin nyt kaiken toivoni tulevaan kotimaiseen elokuvatuotantoon...