Vaelluksella

Koskaan en ole sellaisella ollut. Ennen tätä päivää! Monesti olen kyllä suunnitellut sellaiselle meneneväni sitku-elämässä. Se sitku-elämäni vaan heitettiin keväällä romukoppaan ja alkoi (onneksi) nytku-elo. Tässä elossa bongasin eilisestä lehdestä ilmoituksen 100-vuotisjuhlaansa viettävästä Keskuspuistosta, jossa juhlan kunniaksi oli tarjolla vaellusta klo 10-16 erilaisine väliohjelmanumeroineen. 

Juhlakalun eli Keskuspuiston ensimmäisen karttapiirroksen laati arkkitehti Bertel Jung vuonna 1911. Idean yhtenäiseen, suureen puistoalueeseen hän oli omaksunut Berliinissä. Kaupunginvaltuusto päätti 12.5.1914 alueiden varaamisesta puistoksi Jungin suunnitelmien mukaisesti. Hyvä ja bravo, he tuolloiset päättäjät!!

Oli ystävän kanssa sovittu kaffetapaaminen pyhäksi, ja aikatauluja miettiessäni kyselin josko nähtäis vasta iltapäivällä tai lähtisikö hän mukaani. Tottakai lähti, Tunjaa ei tarvitse koskaan yllyttää yhtään mihinkään! Superystävä. Treffasimme aamusella Laakson kentän lähtöpaikalla, jossa oli tarjolla lämmittelyjumppaakin, nappasimme kartan ja ohjelmalehtisen matkaan ja suuntasimme polulle.

Ruskeasuonlaaksossa ohitimme useammankin hevosaitauksen ja viljelypalstan. Noin kolmen kilometrin päässä oli ensimmäinen pysähdys, viehättävä Maunulan maja. Heti aloimme visioida syitä järjestää juhlat näin tunnelmallisessa paikassa. Majalla oli mahdollisuus kahvitteluun ja vessatteluun, majan pihalla mm. käpykätköilypeliin tutustumiseen (Hei, me ihan oikeasti tutustuttiin siihen!!! Muttei sytytty.), Marttojen sienineuvontaan ja musisointiin.

Maunulanpuistosta matka jatkui ohi lemmikkien uurnalehdon Pirkkolanmetsään ja sen urheilukeskittymään, jossa oli lapsille temppurata. Hetken mekin makustelimme ajatusta konttailla kaiteilla vanteiden läpi. Jäi kuitenkin konttaamatta. Eihän aikuiset nyt sentään sellaista... Pirkkolastakin löytyy maja, josta saisi virvokkeita nääntyneille. Me emme sellaisia olleet vielä.

Pakilanmetsän läpi tarvoimme Paloheinään (jossa myös maja virvokkeita tai vessaa kaipaaville), ja taisimme seurata jo hieman vääriä kalkkiviivoja, koska löysimme yht'äkkiä itsemme keskeltä Paloheinä-juoksua. Niin matalasti kait nousi askeleemme, ettei kukaan meille huudellut väliaikatietoja eikä tarjonnut urheilujuomia, vaikka poskemme jo tuolloin kyllä punoittivat! 

Pitkäkosken majallekaan emme koukanneet, vaan jatkoimme matkaa edelleen Haltialaan ihmettelemään ja ihastelemaan kaiken metsäisen maalaisidyllin päälle vielä rauhoitettuja koski-, lehto- ja aarnioalueita sekä Niskalan arboretumia, jonka Tuomarinkylän isäntä Jakob Kavaleff aikoinaan perusti. Melkoisen paljon olen Tuomarinkylän kartanon asioihin tutustunut ja nyttemmin puuasioihinkin, mutta niin vain on tällainen arboretum lähes kotikulmilla ollut mulle täysin tietämätön asia. Oikein nolottaa! Sinne on pakko palata...

Olo oli useaan otteeseen kuin Lapissa tai Itä-Suomessa vaelluksella olevalla! Näimme jopa puna-oranssin vaahteran ja kahlasimme poluilla syyslehtien seassa, joten tämä oli oikea ruskaretki!! Niin lähellä kotia! Helsingin kaupungin rakennusvirasto on julkaissut hienon Keskuspuisto tutuksi pala palalta - vihkosen, jota aion tutkia tarkemmin ja suunnitella tulevia retkiä sinne niin kävellen kuin pyöräillen, niin aikuisten kuin lasten kesken. Haluan nähdä puiston kaikki neljä vuodenaikaa! Oikein kateudesta taisin kalveta ystävän osoitellessa puiston parhaat uimapaikat ja mäentörmät, joista suksilla lasketella kosken jään yli vastarannan hiihtoladuille. Sitä tunsi itsensä niiiiiiin kaupunkilaiseksi, kun ei ollut vastaavia kokemuksia Kaivopuistosta... Ehkä sitten ensi talvena uusien kotikulmien Keskuspuistosta?

Haltialan tilan pihapiiriin nousimme kosken vierustoilta. Siellä oli traktori poikineen rivissä ja elukoita poikasinen aitaukset täynnä. Me suunnistimme suoraan ex-missi Seija P:n emännöimään tunnelmalliseen ravintola Wanha Pehtooriin kotikutoinen kaalilaatikko silmissä kiiluen ja vettä kielelle nostattamassa.  Tänään ei ollut kaalilaatikkoa listalla, joten jatkoimme matkaa; Tunja kotiin ja minä bussipysäkille kävellen, ja siitä Laaksoon palaten fillaria hakemaan. Tapahtuman järjestäjät olivat oikein tyytyväisiä kertoessani terveisiä Haltialasta. Ja minä otan selvää koska taas on kaalilaatikkoa listalla, sen vuoksi nyt vaeltelee ihan mielellään toistakymmentä kilometriä.

Niin vaan tähänkin viikonloppuun mahtui kaksin kappalein sitku-toteutuksia: perjantaina vietimme Uimastadionin kauden päättäjäisiä kuutamouinnin merkeissä Petran kanssa. Taivas oli pilvinen ja kuuta ei näkynyt, mutta altaiden reunoilla ja katsomossa roihuavat padat ja kynttilälyhdyt sekä rauhallinen ysärimusiikki kompensoivat kuuttomuuden hyvin. Tänään tein ensivaellukseni Tunjan kanssa. Vaellus vain parani (ja piteni) karttaan merkitystä, kun paikallisoppaani esitteli vielä kaikki koskien varteen osuvat lempipaikkansa. Kuin ulkomailla olisi ollut! Tai vähintäänkin Kuusamossa.

Menkää ihmeessä tekin mettään! 

Mä voin lähteä kaveriksi ;)