Viha ja suru

Osa tekstistä on 28.10.2014 poistettu saamani kehotuksen vuoksi.

Niitä kumpaakin on mahtunut muhun viime kuukausien aikana käsittämättömän paljon, ja mitä erilaisimmista asioista. Aluksi ajattelin niiden olevan vain suuren suurta petetyn ihmisen ja hajotetun perheen toisen aikuisen apinanraivoa ja pettymystä siitä että jotain meille annettua kertakkaikisen hienoa ja ainutkertaista ei edes yritetä pelastaaa, koska aikuista ihmistä, puolisoa ja kolmen lapsen isää ei vaan huvita. 

On ehkä helpompi lyödä hanskat tiskiin ja aloittaa alusta muualla. Kissanviikset sanon minä, ei tasan tarkkaan ole! Vaikka puolison hylkää, niin jäljelle jää ne kolme rakasta lasta, joiden kanssa pitää opetella elämään osa-aikaisesti ja se toinenkin petetty perhe. Mitä uutta näistä kipeistä, isoista möykyistä kumpuaa tuoreeseen parissuhteeseen heti kättelyssä työstettäväksi? En kadehdi, mutten myöskään sääli. Sitä saavat mitä ovat tilanneet.

Omaa vihaa ja surua työstäessä yllätyin sen rajuudesta, niin primitiivisiä ajatuksia päässä pyöri ja suusta ulos ryöppysi. Itsekin säikähdin. Aloin pelätä muuttuvani katkeraksi akaksi. Onneksi ystävä pakotti mut lukemaan itsekin lukemansa jenkkiavioeroguru Bruce Fisherin kirjan "Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy". Ajattelin silmäillä kohteliaasti kirjaa jotta voin hänelle asian kuitata, mutta kirja vei täysin mennessään, ja jo puolivälissä lukemista olin ilmoittautunut Fisherin eroseminaarit Suomeen tuoneen Kari Kiianmaan 11-viikkoiseen seminaariin. Sen alkamista sentään ehti heinäkuusta syyskuun puoliväliin asti hartaasti odotella! Kiitos Satu kun "pakotit" tähän <3

Seminaari alkoi viime viikolla, ja taas huomenna ryhmä kokoontuu. Välissä on luettu kirjaa ja tehty kotitehtäviä; soiteltu kurssikavereille, kirjoitettu tunnepäiväkirjaa ja listattu asioita joista itsessäni pidän sekä tehty joka päivä jotain hyvää itselle. Se on kivaa se :)

Elokuussa tuntui jo että elämä voittaa ja erossa alkoi nähdä monia hyviäkin puolia. Syyskuussa on palattu vuoristoradalle. Kaksosten 10-vuotissynttärit kahdessa kodissa osin jaetulla ja osin samana viikonloppuna kahteen kertaan juhlivalla päällekkäisellä juhlaväellä, ja niin heidän 10-viikkoisen erokerhon kuin mun eroseminaarin käynnistyminen ovat taas nostaneet kyyneliä silmiin tulviksi saakka. 

Joka toinen tunti nauttii vapaudesta jossa on vain kolme lasta passattavana ja välillä paljonkin ihan omaa aikaa, ja sitten syöksyy vauhdilla notkoon, jossa ei keksi elämälleen mitään tarkoitusta. Siltikään että elämäni on täynnä ihania, inspiroivia, kauniita ja kivoja asioita ja ihmisiä. Pettymys petoksesta vaan on niin julmetun suuri ja siitä ylipääsy työlästä. Kun samaan aikaan vedetään mattoa jalkojen alta monta vuotta yhteisestä historiasta, hajotetaan perhe ja murskataan tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet yksipuolisella päätöksellä, lähtee happi palleasta pitkäksi aikaa, yhä uudestaan ja uudestaan.

Ihminen on vereslihalla ja jokainen naarmutus avaa taas paljon vanhaa. Kun lapset kertovat isän kodin sisustuksesta ja tajuaa ettei se ole siipan käsialaa, vaan toisen naisen sisutelleen lemmenpesää asuntoon jossa minäkin olen asunut, kun tytär ei saa patjalla unta muttei pääse isän viereen mun vanhalle patjalle, koska siinä on toisen naisen lakanat, kun kuulee naisen kosiskelevasta ensitapaamisesta minun lasteni kanssa tai kun tajuaa tämän suunnitelleen ja ohjeistaneen lasteni synttärijuhlavalmistelut niin että lapsenikin tajuaa asianlaidan, kun kyyneleet silmissä pyytää isältä lempikeksejään juhlapöytään ja isän pitää varmistaa asia rakkaaltaan. Kun tyttö kertoo hermon menneen ruokakaupassa ollessaan isin kanssa kaksin juhlavalmisteluostoksilla, mutta kahden aikuisen koko ajan viestitelleen ja soitelleen ostoslistasta. Kun kuulee täydellisesti järjestettyjen juhlien koristeluista melonitikutuksineen, silkkipaperi- ja ilmapallokoristeineen sekä tunnelmavalaistusviritelmineen ja ymmärtää juhlien olleen aivan napakympit eskarilaiselle. ...xx..., ei mun neljäsluokkalaisille.

Se nainen on niin tullut mun reviireilleni! Makoilee mun sängyssä, valitsee vaatteet ja mööbelit mun miehelle, järjestää mun lasten juhlat ja istuskelee vielä mun lasten koulun portilla mun paikalla autossa, jossa en ole ikinä kyllä edes istunut. Se sattuu, se vihastuttaa ja se surettaa! Se herättää yöllä kun vatsassa on iso möykky ja rinnan päällä siirtolohkare. Juuri ja juuri lohkareen alta pääsee hivuttautumaan kohden yöpöytää sen verran että saa heitettyä napin naamaan ja tainnutettua itsensä kemialliseen uneen muutamaksi tunniksi, jotta taas selviää arjesta.

Fisher jakaa kirjassaan 19 askelmaan prosessin joka auttaa meidät sopeutumaan rakkaussuhteen päättymiseen. Oli valtavan huojentavaa heinäkuun helteillä räkää ja kyyneliä valuessani löytää surun ja vihan askelmat hyvin alusta tätä prosessia. Ne eivät siis olekaan mua katkeraksi akaksi vääntäviä tunteita, vaan asioita joita tarvitaan osana paranemisprosessia. Niitä kuuluu kokea ja ne puhdistavat mua, jipijajee!

Joogaohjaaja Kylli Kukk mainitsi vähän aikaa sitten haastattelussa jutun, joka kolahti mulle kertakaikkisesti. Huorittelua olinkin suullisesti harrastanut aktiivisesti viime kuukaudet, mutta nyt huoraaminen onneksi sai uudenkin, lempeämmän merkityksen. Minuun itseeni liittyvän ja ohjenuoraksi otettavan. Tämän mä pyrin pitämään mielessäni ja 11 viikossa seminaarin edetessä toivon vapautuvani näistä kahlitsevista ja musertavista tunteista.

Fisherin kirjassa on nyt toisella lukemisella silmiin osunut, tai ainakin ajatuksiin asti päässyt toteamus siitä kuinka turmiollista on ripustautua kuolleeseen suhteeseen. En koskaan, koskaan pitänyt suhdettamme sellaisena, ja tuskin kukaan muukaan kuin ehkä aviomieheni, mutta nyt ymmärrän sen olleen kuolleen jos toinen meistä sen sellaiseksi koki. Jos ei ollut enää vuosiin rakastanut puolisoaan muuten kuin lastensa äitinä, ja jos ei nähnyt mitään tulevaisuudessa meitä enää yhdistävää asiaa, eikä ylipäätään yhtään mitään pelastamisen arvoista meidän kahden suhteessa.

Vielä pari viikkoa sitten, kuopuksen synttärinä viestin hänelle etten ymmärrä kuinka voimme heittää kaiken hyvän pois ilman ainuttakaan yritystä pelastaa sitä, ja että mielestämme olemme edes pelastusyrityksen velkaa lapsillemme. Sain vastauksen ettei hän voi kuvitellakaan tässä elämäntilateessa rakentavansa elämäänsä vain lasten varaan, vaikka ikävöikin heitä koko ajan. Sen suorempaa viestiä ei rivien väliin olisikaan voinut enää kirjoittaa, ja se on pakko ymmärtää ja hyväksyä täällä roskiksen pohjallakin. Silti se surettaa kovasti ja vähän vihastuttaakin vielä.