Liiskattu mato

Sain varhain pyhäaamuna meiliini aikataulutetun Hyvin Virallisen "Kehoituksen" poistaa Päivityksistä juttuja, jotka oli koettu kolmen henkilön yksityiselämän suojaa loukkaaviksi. 

Vastasin viestin lähettäjälle kertomalla ettei blogissani esiinny hänen eikä perheenjäsentensä nimiä, eikä yhdessä ainoassa kuvassa olevat kasvotkaan näy täysin, ja että myös muut kuvassa esiintyvät henkilöt ovat nyttemmin muuttuneet erinäköisiksi. Koska kyseinen kuva on loukkaantuneen luvalla jo lehdessä paljon aiemmin julkaistu, ja mainitsen jutussa kuvan olevan lehtikuva, en myöskään koe sillä loukanneeni heidän yksityisyyden suojaa. Kyseisessä Päivityksessä ei myöskään ole samaisen yksityisyyden suojan vuoksi lehden nimeä ja numeroa, vaikka yleensä en syyyllistykään julkaistun lähteen pimittämiseen.

Kerroin myös että blogimaailmassa on täysin normaalia kirjoitella mielipiteistään. Näin olin tehnyt mainitsematta kenenkään asianosaisen nimeä. Kerroin kirjoittavani blogia omasta elämästäni, en loukkaantuneesta muuten kuin miltä osin se surukseni liittyy omaani. 

Toimintani on siis ollut normaalin blogietiikan mukaista ja kerroin etten näe tarvetta poistaa juttuja. Häntä kehotin hyväksymään asian, aivan kuten me olemme joutuneet hyväksymään hänen ja perheenjäsenensä loukkaukset yksityselämässämme.

Sittemmin kuuntelin kolme raivoisaa puhelua muulta taholta. Kuulin liudan syytöksiä, moitteita ja uhkailuakin. Tai ainakin sellaisiksi ne koin. Loppumetreillä sain tietää kuinka kirjoituksilleni "naureskellaan laajemmissakin piireissä" asian kertojan suostumatta tarkentamaan piiriä tai sen laajuutta omaa päätään suuremmaksi.

Joudun kuuntelemaan toistuvia tivauksia siitä miksi satutan muita avoimuudellani. Avoimuus nyt vaan on yksi tuon asian kysyjää kovasti häiritsevistä luonteenpiirteistäni, hyvin raskauttava sellainen. Tässä casessa avoimuus on yksipuolista, satuttelu ei.

Onneksi olin parin puhelun välissä kyynelehtinyt tunnin perheneuvolassa, ja kuullut kahden lastenkasvatuksen ja psykologian ammattilaisen kehuvan ja kiittävän tapaani viestiä asioita lapsilleni sekä ylipäänsä hoitaa oloja kodissa, jonne perheestämme itsensä ulkoistaneen henkilön ei enää pitäisi päästä komentelulonkeroitaan ulottamaan. Valitettavasti vaan syyllistävä kyökkipsykologiansa yhä vyöryy sinne, kotipihalle, jopa lasten rientoihin suoraan luurista niskaani.

Esikoista odottaessa totesin oloni olevan kuin liiskatulla madolla. Silloin se oli positiivisen onnellista. Nytkin olo on kuin liiskatulla madolla. Ilman sitä positiivista onnellisuutta. 

Olen väsynyt ja turta. En jaksa enkä tahdo taistella päälle tulvivaa raivoa vastaan. En myöskään edelleenkään tahdo tavata loukkaantunutta, en edes rosiksessa. Tarvitsen energiani turhaa tappelua paljon tärkeämpiin asioihin. Alistun siksi kynnysmatoksi, jona olenkin jo vuoden päivät ollut. Sensuroin kehoituksesta tekstejäni. 

 

Eläköön sananvapaus.