Vietän jo toista 20-vuotispäivää yhden ja saman vuoden sisällä! Vappuna oli tarkoitus juhlia parisuhteen 20-vuotista onnea, ja juhlapaikaksi oli valittu mukamas romanttinen Rooma. No, siellä käytiin ja se siitä reissusta ja parisuhteesta.
Tänään taasen on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun jäin puoliorvoksi. Kun ohitusleikkauksesta toipuva isä oli myrskyisenä aamuna mökkitiellä kaivanut auton takarontista moottorisahan, ja pistellyt pätkiksi tuulen ison tien poikki kaataman rungon, jotta koululaisten bussi pääsisi turvallisesti jatkamaan matkaa ja lapset ajoissa kouluun.
Sahuri oli siirrellyt parrut siististi tien syrjään ajatuksella kenties tulla peräkärryn kanssa myöhemmin hakemaan polttopuut parempaan talteen. Hypännyt autoon ja ajanut auki raivaamaansa tietä niin pitkälle kuin oli ehtinyt.
Riittävän pitkälle hälle itselleen. Mutkaan josta näki jo päädyn mökistämme, tuon ateistin maanpäälliseksi paratiisikseen kutsumasta paikasta. Sitten oli sydän tehnyt stopin. Oven isä oli vielä ehtinyt avata, muttei enää edes auton valoja sammuttaa. Housut olivat sahanpuruissa ja saha matkustajan jalkatilassa, kun illan pimeydessä miestään kotiin kaipaavan äitini hälyttämä etsintäpartio oli päässyt paikalle, ja nähnyt jo kaukaa mäen päältä auton valojen loistavan tiellä. Asia oli tullut etsijöille täysin selväksi jo ennen kuin pääsivät perille.
Isä oli istunut rauhallisen oloisena penkillään koko päivän. Mikään apu ei mökkitielle olisi ehtinytkään ajoissa kammiovärinän tullessa ja viedessä nopeasti rakkaamme. Lohtuna meillä lohduttomilla oli tieto siitä että isä pääsi lähtemään toivomallaan tavalla "saappaat jalassa" ja rakkain paikkansa silmien edessä. Halvaantunutta kaveriaan vuosikausia sairaalassa tervehtimässä käydessään hän jaksoi aina kotiutuessaan sieltä toiveensa pikaisesta lähdöstä ääneenkin kertoa. Silloin se tuntui turhalta jorinalta, mutta isän lähdön myötä se konkretisoitui ja toi sen lohdunkin.
Kaksi tähänastisen elämäni tärkeintä miestä ja kaksi 20-vuotiskautta. Toisen heistä sain pitää rinnallani vähän yli puolet tähänastisesta elostani, toisen vähän alle puolet. Toista heistä ajattelen lähes päivittäin, viikoittain nyt ainakin. Toista heistä en viitsisi ajatella enää edes viikoittain, mutta lasteni isänä käytännössä vielä kait vuosia lähes päivittäin.
Kumpikin heistä on vaikuttanut vahvasti minuun, ja tehnyt osaltaan minusta sen joka nyt olen. Kummallekin heistä olen siitä kiitollinen. Toista heistä saan kiittää kahdesta sisaruksestakin, toista kolmesta lapsesta.
Tänään taasen on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun jäin puoliorvoksi. Kun ohitusleikkauksesta toipuva isä oli myrskyisenä aamuna mökkitiellä kaivanut auton takarontista moottorisahan, ja pistellyt pätkiksi tuulen ison tien poikki kaataman rungon, jotta koululaisten bussi pääsisi turvallisesti jatkamaan matkaa ja lapset ajoissa kouluun.
Sahuri oli siirrellyt parrut siististi tien syrjään ajatuksella kenties tulla peräkärryn kanssa myöhemmin hakemaan polttopuut parempaan talteen. Hypännyt autoon ja ajanut auki raivaamaansa tietä niin pitkälle kuin oli ehtinyt.
Riittävän pitkälle hälle itselleen. Mutkaan josta näki jo päädyn mökistämme, tuon ateistin maanpäälliseksi paratiisikseen kutsumasta paikasta. Sitten oli sydän tehnyt stopin. Oven isä oli vielä ehtinyt avata, muttei enää edes auton valoja sammuttaa. Housut olivat sahanpuruissa ja saha matkustajan jalkatilassa, kun illan pimeydessä miestään kotiin kaipaavan äitini hälyttämä etsintäpartio oli päässyt paikalle, ja nähnyt jo kaukaa mäen päältä auton valojen loistavan tiellä. Asia oli tullut etsijöille täysin selväksi jo ennen kuin pääsivät perille.
Isä oli istunut rauhallisen oloisena penkillään koko päivän. Mikään apu ei mökkitielle olisi ehtinytkään ajoissa kammiovärinän tullessa ja viedessä nopeasti rakkaamme. Lohtuna meillä lohduttomilla oli tieto siitä että isä pääsi lähtemään toivomallaan tavalla "saappaat jalassa" ja rakkain paikkansa silmien edessä. Halvaantunutta kaveriaan vuosikausia sairaalassa tervehtimässä käydessään hän jaksoi aina kotiutuessaan sieltä toiveensa pikaisesta lähdöstä ääneenkin kertoa. Silloin se tuntui turhalta jorinalta, mutta isän lähdön myötä se konkretisoitui ja toi sen lohdunkin.
Kaksi tähänastisen elämäni tärkeintä miestä ja kaksi 20-vuotiskautta. Toisen heistä sain pitää rinnallani vähän yli puolet tähänastisesta elostani, toisen vähän alle puolet. Toista heistä ajattelen lähes päivittäin, viikoittain nyt ainakin. Toista heistä en viitsisi ajatella enää edes viikoittain, mutta lasteni isänä käytännössä vielä kait vuosia lähes päivittäin.
Kumpikin heistä on vaikuttanut vahvasti minuun, ja tehnyt osaltaan minusta sen joka nyt olen. Kummallekin heistä olen siitä kiitollinen. Toista heistä saan kiittää kahdesta sisaruksestakin, toista kolmesta lapsesta.
Kaikki viisi tietysti parasta laatua mitä maa päällään kantaa ;)
Minulla menossa elämän kovia päätöksiä ja tehtäviä.Lapsuudenkoti on myytävä yms mikä liittyy äitini sairauteen....tsemiä sinne !
VastaaPoistap.s olisin edes kerran vielä halunnut käydä siellä kodissa, heittämässä hyvästit :(
Voi sua, toi on rankka juttu! Ja varmasti kahta rankempaa etänä :( Jaksamista <3
PoistaIkäviä kakskymppisiä, molemmmat. Onneksi iskäsi sai lähteä niin kuin oli toivonutkin. Eiks ole mahtavaa, kun on maailman parhaat lapset ja sisarukset! Sanon aina veljelleni, että hän on minun kaikkein rakkain veljeni. Hän hymistelee onnellisena eikä se merkitse mitään, että minulla on vain tämä yksi veli : )
VastaaPoistaIhanaa että muistat ja haluat kertoa asian veljellesi uudestaan ja uudestaan, varmasti tosi tärkeää teille kummallekin <3. Kyllä elämä olisi niiiin erilaista ilman noita maailman parhaita :)
Poista