perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mikä esti??

Muutimme aikanaan Helsingin kait vanhimman yhä toimivan kivijalkaleipomon naapuriin. Monia olivat ne lauantaiaamut, kun aina jonkun lapsen kanssa hilpasimme takapihan poikki yöpaidat takkien alla hulmuten kadun poikki hakemaan lämpimäisiä aamukaffeelle. Se oli perinteistämme yksi suorastaan parhaista, ja varmastikin eriskummallisuudessaan sellainen jonka lapset tulevat muistamaan <3

Kun sitten jouduimme kodistamme muuttamaan pois useamman kilometrin päähän, toi lämpöä hyiseen syksyyn se että Kanniston leipomo avasi liikkeen aivan uuden kotimme lähettyville, ja lämpimäiset saivat taas ilahduttaa lauantaiaamujamme.

Sittemmin kotiosoite vaihtui vielä kertaalleen. Pari viikkoa sitten uimalan kautta kotiutuessani huomasin kotimatkani varrelle auenneen taas uuden Kanniston. Ilolla kirmasin sisään leipäostoksille, ja vanhaa tuttua jyvävuokaa mussuttelimme illan ratoksi haltioituneina.

Leipää jonottaessa mietin kuinka kotikulmilleni ja kotimatkalleni onkin näitä leipomonmyymälöitä putkahdellut. Aivan kuin seuraisivat minua. Asia jota vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, päinvastoin. Hymyilytti. Suunnittelin kertovani nuorelle myyjätytölle lämpimäisostosreissuistamme yöpeissä ja hehkuttavani sitä miten he selvästi seuraavat minua. Vuoroni koittaessa pyysin leivän ja sen saatuani kiitin.


Mikä piru mua esti? Miksen jakanut mulle merkityksellistä asiaa ventovieraan myyjän ja puolillaan olevan liikkeen muun asiakaskunnan kanssa? Ei olis välttämättä tullut muita vastaavia yöpissä shoppaavia mukaan juttuuni.

Kotiin kävellessä harmitti että pupu meni pöksyyn. Mikä meidän luonteessa saa meidät hiljenemään vieraammassa seurassa? Mikä mua esti tai keneltä se ois ollut pois vaikka olisin juttuni höpöttänytkin. Se, etten halunnut tuntea itseäni vanhaksi tädiksi jorisemassa evvk-stoorejaan tuntemattomille. Simple as that, mutta samalla himpun surullista. Ehkä toiste uskaltaudun rohkeammin...

Suuni pidin supussa myös seuraavana päivänä kulkiessani kadulla sellaisen aikuisen naisen perässä, jolla kirjaimellisesti oli pupu pöksyssä. Jos olisin uskaltanut, oisin kysynyt että työntääkö hän päänsä pensaaseen tiukan paikan tullen.


Varmastikin parempi meille kummallekin että pidin jälleen mölyt mahassani.
 
 

12 kommenttia:

  1. Oi! Kanniston käntyt tulivat tutuiksi kun Tehtaankadulla oli työpaikka. Olen viime kesänä pariin otteeseen kertonut Marimekon kaupassa, miten Kiinassa tutustuin suomalaiseen, kun hänellä oli MM:n unikkokassi olalla. Meistä tuli ystävät! MM yhdisti meidät!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin, sulle yhtä lailla muistorikas kivijalkapuoti! Sä oot suorastaan tuplarohkeillut MM:n osalta :)

      Poista
  2. Tunnistan tuon vanha-tätifobian itsessänikin, ja muistan, miten noloksi tunsin itseni teininä, kun äiti jumittui jonkun vieraan kanssa kertomaan juttujaan. Mutta sitten joskus kun rohkaistuu, siitä on ollut aika usein ihan kivoja seurauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blaah, niin tuttu nolo-olomuisto!! Se se varmaan siellä takaraivossa kummitteli ja pidätteli! Tiedän hyvin miten hauskoja tilanteita syntyykään, sillä ennen en ois ollut hiljaa. Mä olen muuttunut viime vuosina, mutta tämän ominaisuuden toivon kyllä olevan ohimenevä vaihe ;)

      Poista
  3. Ulkoiluttaako kuvan puputäti sutta? Aika rohkea täytyy olla jotta koristautuu töpöhäntään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm... oletin remmin päässä olleen koiran, mutta en nyt vannomaan mene. Toisen kätensä varanneen sätkän sentään tunnistin savukkeeksi ;). Mietin mahtaako asu olla hänen vakkarioloasunsa.

      Poista
  4. Oisihan tuo ihan mukava tarina ollut kerrottavaksi:) Kerrot sitten seuraavalla kerralla, menet liikeeseen vaikka ihan tarinan takia ja sitten ostat samalla leipää;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vakaasti uskon kertovani seuraavalla kerralla, sen verran rutkasti tän asian pohdintaan nyt on käyttänyt aikaakin, että suorastaan pitää kertoilla. Kuulijasta sitten on kiinni huvittaako vai puuduttaako häntä mun turinat :)

      Poista
  5. Kyllä mölyjen luontainen kulku on lähteä mahasta maailmalle. Varsinkin jos se on jotain mukavaa. Mua harmittaa, kun meiltä puuttuu oikea leipomokulttuuri. Olen yrittänyt löytää tuoreita croisantteja, mutta ihan mahdoton homma. On niitä toki kaupoissa, mutta sellaista kauppaketjun pakkasesta paistoon valmiskamaa.

    Mun ekoja Helsingin aamujen muistoja on, kun poikkesin työmatkalla läheltä metroasemaa ostamaan täytetyn sämpylän. Paino olikin noihin aikoihin aika matala :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu kyllä se niin on että niin maha kuin sydän pitää säännöllisesti tyhjentää painolastistaan! Pitäisiköhän sun laajentaa työeloon paluusi leipomopuolelle, jospa ryhtyisitkin itse tuottamaan croissantisi ja samaa herkkua muidenkin iloksi..?

      Poista
    2. Karjalanpiirakkabusinesta olen joskus miettinyt puolivakavissani.Niitä on vielä hankalampi löytää kuin croisantteja. Donitseista ei sen sijaan ole pulaa. Niitä löytyy joka lähtöön...

      Poista
    3. Eikun toteutukseen!! Siihen bisnekseen solahtaa sarvet sitten helposti mukaan ;)

      Poista

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)