Kevät hiljensi kaiken aivan seinään. Pandemian myötä elomme siirtyi kotiin niin töiden kuin oppivelvollisuuden viimepuristusten osalta. Kalenterit tyhjenivät harrastuksista, treffeistä, juhlista, hieronnoista ja yhdestä sun toisesta muusta muistettavasta. Kuten niin monilla muillakin. Vain työkalenterini tiivistyi entisestään, kun suuri osa töistä edellytti etäkokoustamisia ja etätiimityöstöjä kellon ympäri. Uudessa ja uuvuttavassa arjessa iloja ottikin irti entistä enemmän eriliaisista pienistä asioista. En esimerkiksi vieläkään lakkaa ihastelemasta tätä HS:ssa 25.3. ollutta mainosta, sen kertakaikkista upeutta:
Ruokapöydän ääressä nautittiin lähes koko kevät aamupala, käynnistin työpäivän äkkiä kyhäämässäni seisomapistepäädyssä, pyöritin kouluruokalaa ja päätin iltasella uupuneena istuen työt, kaiken lomassa samaisella pöydällä vielä rakenneltiin muutamat isot palapelit. Parveke muuttui toisen teinin studyksi, jossa työpäivät venyivät yhtä pitkiksi kuin minulla (monesti ihmettelin miten ihmeessä olimmekaan ehtineet ja jaksaneet aiemmin harrastaa aktiivisesti...) ja toinen teini kävi peruskoulun loppuun lungisti sängyllään makoillen. Hänen osaltaan tulkitsin hiljaisuuden merkitsevän koulutöitä ja usein toistuvan melun pleikkasessiota etänä serkun kanssa...
Lapset luopuivat kokonaan herätysten käytöstä, koska äiti toimi vekkarina joko tarjoten samalla aamu-unisille teineille selkähieronnan, tai paasaamalla aamun ensimmäisiä Teams-kokouksia niin että lapset heräilivät esityslistan mukaisessa järjestyksessä. Työpäivien venyessä aiempaa paljon pidemmiksi ja kaiken tapahtuessa koneella, ei vapaalla enää riittänyt potkua naputella yhtikäs mitään, joten blogikin hiljeni. Edes muiden päivityksiä ei kaiken ruuduntuijottelun jälkeen jaksanut lukea. Nyt lomalla on tullut niitä sitten kirittyä koko kevään ja kesän osalta ajan tasalle, ja samalla pikkuhiljaa intouduttu itsekin kirjoittelumoodiin. Vallitseva sadepäivä sisäoleiluineen suorastaan usutti vihdoin tähänkin puuhaan :)
Epidemian suurimmasta alkusäikähdyksestä selvittyämme tajusin nauttivani kaiken ulkoisen nollaantumisesta ja ajan tietynlaisesta pysähtymisestä. Ei ollut kiire mihinkään, ei oltu myöhässä mistään ja ruokalistaa ei tarvinnutkaan suunnitella enää seuraavienkin päivien osalta lasten treeniaikataulujen mukaisesti. Niin huojentavaa! Iltapäiväkaffit parvekkeella nauttiessa sain ihailla kärhöjen aukeamista päivittäin melkeinpä kukkkohtaisesti. Luxusta aivan parhaimmasta päästä!
Sain loppukeväästä osakseni valtavaa hämmästystä vastatessani rehellisesti kysymykseen kuinka ekstroverttinä selviydyin kotiin ja Uudellemaalle sulkeutumisesta. Kieltämättä olin itsekin häkeltynyt aluksi asian tiedostaessani, mutta sitä pidempään pohtiessa tajusin myös entistä selvemmin sen mitä aiemmin olin naureskellen kutsunut himahiiriydykseni ja erakoitumisekseni.
Nyt olin valmis myöntämään kahtiajakautuneisuuteni; vahvoina puolina niin intro- kuin ekstrovertiyden ilman tiukkaa jakoa vain jompaan kumpaan. Ajan nautinnollisuutta karmeista uutisista huolimatta osaltaan vahvisti se ettemme tunteneet ainuttakaan tartunnan saanutta, saatikka sairastunutta, iso paha siis kaarsi meitä kaukaa. Omaa lisäbonusta tähän toi myös tiivis hitsautuminen kotiin teinien kanssa. Kevät sujui meillä käsittämättömän leppoisasti ilman ainuttakaan kivahdusta! Mietin olisinkohan vaan saanut normioloissa muksuja enää iltapäiväkävelylle kanssani siirtolapuutarhaan tai valvomaan aamuyön tunneilla palapelin äärellä..? Epäilen vahvasti!
Palveluita ja rajoja on avattu, kirjastoon kipaisin välittömästi ja museoiden aukeamisesta iloinneena olen vihdoin viimein hankkinut Museokortin ja sitä vingutellut jo useamman kerran. Leffaan ja hierojallekin on jo uskaltauduttu. Kaikki vanha kuitenkin käytössä uusin tavoin; käsiä pestään säntillisen tiiviisti, käsidesejä läträtään ja turvavälejä yritetään ylläpitää. Maskit on hankittu ja keitetty, mutta odottavat vielä käyttöä kaapissa. Uusinormi on kuitenkin edelleen hakusessa; buffet-pöydissä unohtuu servietin käyttö kauhaan tarttuessa ja jonossa saattaa itsekin sittenkin mennä liian lähelle toista. Läheisen ihmisen surun kohdatessa ei edes mieti turvavälejä spontaanisti halatessa ja kyynelten valuessa, ei vaikka toinen on juuri kulkenut läpi parin lentokentän ja viettänyt tunteja pelottavassa lentokoneessa. Silti joka aamu miettii ja analysoi omaa kurkkukipuaan; onko se tänään kenties erilaista kuin menneinä vuosina?
Lähimatkailu on noussut ansaitsemaansa arvoon niin kotikulmilla kuin koko kotimaassa. Kesältä syksyyn siirretyn ulkomaanmatkan osalta alkaa heitellä mielessään jo hyvästejä lentolippurahoille kun lukee kohdemaan nousevista toista aaltoa enteilevistä tartunnoista. Mieltä yrittää psyykata poikkeustilan repaly'hin. Vaikka kaikki meni keväällä hyvin ja loistavasti, niin uusinta sulkuineen ahdistaa jo ajatuksenakin.
Kotiin ei vieläkään tässä semihiljaisuudessa ole kutsuttu kuin ihan muutamia läheisiä, ja sosiaalinen elämä Villa Mörskälläkin on normaalia hiljaisempaa; vain parit ystävät ovat siellä kesän mittaan vierailleet ja korona-säännöt saaneessa telttasaunassa on tullut tänä kesänä löylyteltyä vain kerran. Kieli pitkällä odotan että syksyn myötä saisi palata jumppiin ja altaisiin, vaikka samalla yritän pitää intoa ja ikävää maltillisena säästyäkseni mahdolliselta pettymykseltä. Kertyneet koronakilotkin karistaisin niin mieluusti noihin osoitteisiin!
Olen tuntemistani ihmisistä se huonoin puheluiden soittelija ja viestitkin ovat usein kovin lyhyitä (viimemainittuun oman lisänsä tuo tosin ikänäkö, kun rilleittä liikkuessa ei näe mitä vastailisi, joten varmempaa on kuitata asiat ok'lla tai peukulla...), mutta vallinneessa ja osin edellen vallitsevassa hiljentyneisyydessä olen vihdoin aktivoitunut edes vähän sillä saralla. Voi ajatella että kovaa koulua siihen on vaadittu, mutta selvästi vanhakin koira vielä on oppinut jollei uusia temppuja, niin ainakin vanhojen aktivoinnin.
Jälkikäteen tätä kesää miettiessä saatan hyvinkin asemoida itseni parvekkeelle kuvan kiikkustuoliin. Mm. tällä Helsinki-keinutuolilla osallistuin osaltani kotimaisten yrittäjien tukemiseen ja trendiksi nousseeseen pihojen + parvekkeiden sisustamiseen. Tässä on jo juotu monet kahvit, luettu vino pino kirjoja, puhuttu + viestitty, torkuttu ja ihasteltu parvekkeen kukkaloistoa. Kaikessa hiljaisuudessa ja siitä rauhassa, luvan kanssa nauttien.
Ruokapöydän ääressä nautittiin lähes koko kevät aamupala, käynnistin työpäivän äkkiä kyhäämässäni seisomapistepäädyssä, pyöritin kouluruokalaa ja päätin iltasella uupuneena istuen työt, kaiken lomassa samaisella pöydällä vielä rakenneltiin muutamat isot palapelit. Parveke muuttui toisen teinin studyksi, jossa työpäivät venyivät yhtä pitkiksi kuin minulla (monesti ihmettelin miten ihmeessä olimmekaan ehtineet ja jaksaneet aiemmin harrastaa aktiivisesti...) ja toinen teini kävi peruskoulun loppuun lungisti sängyllään makoillen. Hänen osaltaan tulkitsin hiljaisuuden merkitsevän koulutöitä ja usein toistuvan melun pleikkasessiota etänä serkun kanssa...
Epidemian suurimmasta alkusäikähdyksestä selvittyämme tajusin nauttivani kaiken ulkoisen nollaantumisesta ja ajan tietynlaisesta pysähtymisestä. Ei ollut kiire mihinkään, ei oltu myöhässä mistään ja ruokalistaa ei tarvinnutkaan suunnitella enää seuraavienkin päivien osalta lasten treeniaikataulujen mukaisesti. Niin huojentavaa! Iltapäiväkaffit parvekkeella nauttiessa sain ihailla kärhöjen aukeamista päivittäin melkeinpä kukkkohtaisesti. Luxusta aivan parhaimmasta päästä!
Sain loppukeväästä osakseni valtavaa hämmästystä vastatessani rehellisesti kysymykseen kuinka ekstroverttinä selviydyin kotiin ja Uudellemaalle sulkeutumisesta. Kieltämättä olin itsekin häkeltynyt aluksi asian tiedostaessani, mutta sitä pidempään pohtiessa tajusin myös entistä selvemmin sen mitä aiemmin olin naureskellen kutsunut himahiiriydykseni ja erakoitumisekseni.
Nyt olin valmis myöntämään kahtiajakautuneisuuteni; vahvoina puolina niin intro- kuin ekstrovertiyden ilman tiukkaa jakoa vain jompaan kumpaan. Ajan nautinnollisuutta karmeista uutisista huolimatta osaltaan vahvisti se ettemme tunteneet ainuttakaan tartunnan saanutta, saatikka sairastunutta, iso paha siis kaarsi meitä kaukaa. Omaa lisäbonusta tähän toi myös tiivis hitsautuminen kotiin teinien kanssa. Kevät sujui meillä käsittämättömän leppoisasti ilman ainuttakaan kivahdusta! Mietin olisinkohan vaan saanut normioloissa muksuja enää iltapäiväkävelylle kanssani siirtolapuutarhaan tai valvomaan aamuyön tunneilla palapelin äärellä..? Epäilen vahvasti!
Palveluita ja rajoja on avattu, kirjastoon kipaisin välittömästi ja museoiden aukeamisesta iloinneena olen vihdoin viimein hankkinut Museokortin ja sitä vingutellut jo useamman kerran. Leffaan ja hierojallekin on jo uskaltauduttu. Kaikki vanha kuitenkin käytössä uusin tavoin; käsiä pestään säntillisen tiiviisti, käsidesejä läträtään ja turvavälejä yritetään ylläpitää. Maskit on hankittu ja keitetty, mutta odottavat vielä käyttöä kaapissa. Uusinormi on kuitenkin edelleen hakusessa; buffet-pöydissä unohtuu servietin käyttö kauhaan tarttuessa ja jonossa saattaa itsekin sittenkin mennä liian lähelle toista. Läheisen ihmisen surun kohdatessa ei edes mieti turvavälejä spontaanisti halatessa ja kyynelten valuessa, ei vaikka toinen on juuri kulkenut läpi parin lentokentän ja viettänyt tunteja pelottavassa lentokoneessa. Silti joka aamu miettii ja analysoi omaa kurkkukipuaan; onko se tänään kenties erilaista kuin menneinä vuosina?
Lähimatkailu on noussut ansaitsemaansa arvoon niin kotikulmilla kuin koko kotimaassa. Kesältä syksyyn siirretyn ulkomaanmatkan osalta alkaa heitellä mielessään jo hyvästejä lentolippurahoille kun lukee kohdemaan nousevista toista aaltoa enteilevistä tartunnoista. Mieltä yrittää psyykata poikkeustilan repaly'hin. Vaikka kaikki meni keväällä hyvin ja loistavasti, niin uusinta sulkuineen ahdistaa jo ajatuksenakin.
Kotiin ei vieläkään tässä semihiljaisuudessa ole kutsuttu kuin ihan muutamia läheisiä, ja sosiaalinen elämä Villa Mörskälläkin on normaalia hiljaisempaa; vain parit ystävät ovat siellä kesän mittaan vierailleet ja korona-säännöt saaneessa telttasaunassa on tullut tänä kesänä löylyteltyä vain kerran. Kieli pitkällä odotan että syksyn myötä saisi palata jumppiin ja altaisiin, vaikka samalla yritän pitää intoa ja ikävää maltillisena säästyäkseni mahdolliselta pettymykseltä. Kertyneet koronakilotkin karistaisin niin mieluusti noihin osoitteisiin!
Olen tuntemistani ihmisistä se huonoin puheluiden soittelija ja viestitkin ovat usein kovin lyhyitä (viimemainittuun oman lisänsä tuo tosin ikänäkö, kun rilleittä liikkuessa ei näe mitä vastailisi, joten varmempaa on kuitata asiat ok'lla tai peukulla...), mutta vallinneessa ja osin edellen vallitsevassa hiljentyneisyydessä olen vihdoin aktivoitunut edes vähän sillä saralla. Voi ajatella että kovaa koulua siihen on vaadittu, mutta selvästi vanhakin koira vielä on oppinut jollei uusia temppuja, niin ainakin vanhojen aktivoinnin.
Jälkikäteen tätä kesää miettiessä saatan hyvinkin asemoida itseni parvekkeelle kuvan kiikkustuoliin. Mm. tällä Helsinki-keinutuolilla osallistuin osaltani kotimaisten yrittäjien tukemiseen ja trendiksi nousseeseen pihojen + parvekkeiden sisustamiseen. Tässä on jo juotu monet kahvit, luettu vino pino kirjoja, puhuttu + viestitty, torkuttu ja ihasteltu parvekkeen kukkaloistoa. Kaikessa hiljaisuudessa ja siitä rauhassa, luvan kanssa nauttien.
Mitä sinulla on päällimmäisenä mielessä
tätä poikkeavaa aikaa ajatellessasi?
Blogiasi pitkään seuranneena ehdinkin jo kesän aikana miettiä oletko lopettanut postaukset kokonaan kun mitään ei ole näkynyt:) Hyvä ja ymmärrettävä syy paljastuikin nyt tässä kirjoituksessasi. Lopussa olevaan kysymykseesi vastaisin että tällä hetkellä mietityttää ja huolestuttaa mitä on vielä edessä? Tähän asti on selvitty hyvin:)
VastaaPoistaHyvä että selvitty hyvin sielläkin, ja tuo huolesi lienee monen meistä jakama!
PoistaMinulle korona-aika oli tervetullut pysähdys. Perhe lähentyi ja kuopuskin iloitsi, että aina on aikuinen kotona. Hämmentävästi aika juoksi ja seisoi samaan aikaan, joten ensi viikolla alkava arki on enemmän kuin tervetullut. Ihana kiikustuoli 😍
VastaaPoistaAivan samat fiilikset! Kiitos, kiikku on niiiiin ihana <3
Poista