Tuoksuva tuulahdus 1600-luvulta

 

Piparkakut 1600–1700-luvun tapaan

3 dl ruskeaa siirappia

3 dl fariinisokeria

100 g voita

1 dl mantelirouhetta

1 dl sukaattia

1 sitruunan raastettu kuori

3 tl kardemummaa

2 tl kanelia

1 tl neilikkaa

1 tl muskottia

2 tl soodaa liotettuna 1 rkl ruusuvettä (tai vettä)

5 dl vehnäjauhoja

2 dl grahamjauhoja

Siirappia ja sokeria keitetään, kunnes sokeri sulaa. Voin annetaan sulaa jäähtyvässä sokeriseoksessa. Lisää seokseen kaikki muut aineet ennen jauhoja, jotka sekoitetaan taikinaan vähän kerrallaan. Taikinan annetaan vetäytyä kylmässä pari tuntia tai yön yli. Kova taikina kaulitaan ohueksi ja leikataan kämmenen kokoisiksi suorakaiteiksi, joiden keskelle ja säteittäin kulmiin painetaan halkaistut mantelit koristeiksi. Piparkakkuja paistetaan pellillä leivinpaperin päällä 200 asteessa 7–10 minuuttia.

Sain syksyllä ilon sonnustautua piparimamselliksi ja tarjoilla Kirjamessuilla herkullisia maistiaisia viime vuosituhannelta. Tai no, vain kaupunginmuseon tutkijan esiin kaivama ja käyttöönottama resepti oli sieltä saakka, toteutus paljon tuoreempi. Pipareiden tuoksu oli huumaava, menekki runsas ja palaute siinä määrin kiittävää, että päätin itsekin ryhtyä niiden leipomispuuhiin joulun alla.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi sitten perustin piparkakkutehtaan kyökkiimme. Ei tosin kovin suomalaiskansallista leipoa Keski-Euroopasta kotoisin olevia leivonnaisia Ruotsin-vallan aikaisella reseptillä… No, juhlapäivän aloitus ja lopetus olivat niin isänmaallisia sotaveteraanien ja partiolaisten kanssa vietettyine jumalanpalveluksineen ja Linnan juhlien pukuloiston seuraamisine, että suotakoon tämä ”hairahdus”. Ja olihan tämäkin taas loistava sauma iloita siitäkin ettemme ole enää Ruotsinkaan vallan alla (…niin ihanan herttaista kuin se nyt juuri Vickanin vauvahuumassa ehkä olisikin….).

Resepti on meidän perinteistä piparitaikinaamme vielä maukkaampi kiitos mm. sukaattien ja sitruunankuoren. Rakenne poikkeaa myös nykyaikaisesta ollen hyvin kovaa ja murenevaa. Se taas johtuu ilmeisesti kanamunien puuttumisesta tästä reseptissä. Rakenne aikaansai sen että äidin melkoiseksi urakaksi jäi taikinan kaulinta, levyjen leikkaus ja niiden nostelu pellille. Lapset saivat sitten hoitaa koristelut. Näppärä muotti näiden vanhanaikaisten piparilevyjen leipomiseksi löytyi muovisesta pelikorttirasian kannesta. Uunissa sooda sitten levitti levyt pienen kämmenen kokoiseksi.

Tein taikinan 1½-kertaisena ja pienen pienellä fuskulla viimeisen piparin koon osalta se riitti minun kaulintavoimallani juuri 50 pipariin. Valmistui melkoinen kasa seinätiiliä Hansin ja Gretelin taloon. Yksi kallisarvoisista tiilistä tosin suureksi harmikseni putosi lattialle ja hajosi palasiksi. Perhe ei sen sijaan asiasta ollut lainkaan harmissaan, sillä ennen kuin olin ehtinyt harjan ja rikkasihvelin kaivaa esille, oli murut jo kirjaimellisesti noukittu parempiin suihin. Suurten kehujen säestyksellä!

Nämä piparit ovat sen verran työläitä tehdä, että en suosittele yhdenkään pellillisen koepolttoa, vaan mieluiten haukkana uunin vierellä vahtimista. Itse meinasin yhden pellin jo käräyttää ja lohduttelen nyt itseäni sillä, että näin ne näyttävät vieläkin aidommilta. Hiljaa mielessäni kun olin jo kiitellyt niitä viisaita, jotka ovat keksineet sähköuunin ja leivinpaperin sen sijaan että olisin klapeilla pidellyt leivinuunia tasaisen lämpimänä ja rasvannut paljaita uunipeltejä siankyljellä paiston lomassa…

Homma on vaivan arvoinen, piparit ovat nimittäin varsinaisia makunystyröiden hellijöitä! Suosittelen ja toivottelen herkullisia hetkiä!