24.3.17

Mikä esti??

Muutimme aikanaan Helsingin kait vanhimman yhä toimivan kivijalkaleipomon naapuriin. Monia olivat ne lauantaiaamut, kun aina jonkun lapsen kanssa hilpasimme takapihan poikki yöpaidat takkien alla hulmuten kadun poikki hakemaan lämpimäisiä aamukaffeelle. Se oli perinteistämme yksi suorastaan parhaista, ja varmastikin eriskummallisuudessaan sellainen jonka lapset tulevat muistamaan <3

Kun sitten jouduimme kodistamme muuttamaan pois useamman kilometrin päähän, toi lämpöä hyiseen syksyyn se että Kanniston leipomo avasi liikkeen aivan uuden kotimme lähettyville, ja lämpimäiset saivat taas ilahduttaa lauantaiaamujamme.

Sittemmin kotiosoite vaihtui vielä kertaalleen. Pari viikkoa sitten uimalan kautta kotiutuessani huomasin kotimatkani varrelle auenneen taas uuden Kanniston. Ilolla kirmasin sisään leipäostoksille, ja vanhaa tuttua jyvävuokaa mussuttelimme illan ratoksi haltioituneina.

Leipää jonottaessa mietin kuinka kotikulmilleni ja kotimatkalleni onkin näitä leipomonmyymälöitä putkahdellut. Aivan kuin seuraisivat minua. Asia jota vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, päinvastoin. Hymyilytti. Suunnittelin kertovani nuorelle myyjätytölle lämpimäisostosreissuistamme yöpeissä ja hehkuttavani sitä miten he selvästi seuraavat minua. Vuoroni koittaessa pyysin leivän ja sen saatuani kiitin.


Mikä piru mua esti? Miksen jakanut mulle merkityksellistä asiaa ventovieraan myyjän ja puolillaan olevan liikkeen muun asiakaskunnan kanssa? Ei olis välttämättä tullut muita vastaavia yöpissä shoppaavia mukaan juttuuni.

Kotiin kävellessä harmitti että pupu meni pöksyyn. Mikä meidän luonteessa saa meidät hiljenemään vieraammassa seurassa? Mikä mua esti tai keneltä se ois ollut pois vaikka olisin juttuni höpöttänytkin. Se, etten halunnut tuntea itseäni vanhaksi tädiksi jorisemassa evvk-stoorejaan tuntemattomille. Simple as that, mutta samalla himpun surullista. Ehkä toiste uskaltaudun rohkeammin...

Suuni pidin supussa myös seuraavana päivänä kulkiessani kadulla sellaisen aikuisen naisen perässä, jolla kirjaimellisesti oli pupu pöksyssä. Jos olisin uskaltanut, oisin kysynyt että työntääkö hän päänsä pensaaseen tiukan paikan tullen.


Varmastikin parempi meille kummallekin että pidin jälleen mölyt mahassani.