Muoria muistaen

Muorini oli aivan erityinen. Sen tosin olenkin jo kertonut mm. täällä ja täällä :), mutta aina sitä voi uudelleen toistella! Toivottavasti moni meistä voi olla tasan tarkkaan samaa mieltä omasta muoristaan, ukistaan tai muusta läheisestä ja tärkeästä ihmisestä.

Muori oli innokas käsityöihminen, ihminen joka minutkin onneksi innosti käsitöihin. Opettaja ja äiti olivat jo lannistua vasenkätisen lapsen erilaiseen tapaan tehdä perinteisiä asioita, mutta muori jaksoi kannustaa ja auttaa. Muori oli sota-aikana ottanut tarvittavat lisäkädet käyttöön opettamalla silloin pienen pojan, sittemmin isäni, neulomaan villatakkia pikkusiskolleen. Samaiset opit isä opetti minulle, kun nuo mainitut kässämaikat ja äiti eivät osanneet vasuria opettaa neulomaan. Muori totesi tyytyväisenä työni jäljen olevan aivan sama, vaikka tekniikat erosivatkin toisistaan. Aloitteleva neuloja ei olisi voinut juuri parempaa kannustusta ja kehua saada!

Mieleenpainuvin tapaus konkreettisesta avusta on se kesäinen ilta, kun olin puhelimessa kertonut 15 kilometrin päässä asuvalle tuolloin päälle seitsemänkymppiselle muorille olleeni päivän kutomassa ruutukuvioista mattoa, ja työn keskeytyneen virheen vuoksi. Mystinen loimista kumpuava ja kuviossa toistuva virhe, jota en osannut omin avuin ratkaista. Muori kysyi että olenko illan kotona ja päätti puhelun pikaisesti. Meni puoli tuntia ja muori kaarsi Tunturillaan pihaan, hyppäytti mutkin fillarini selkään ja yhdessä poljimme vielä pari kilometriä paikkaan jossa olin mattoa kutomassa. Saimme loimet oikeaan järjestykseen, ajoimme takaisin kotiin, joimme iltateet ja muori lähti polkemaan kotiinsa. Supermummo <3 Antoi lähteissään luvan soittaa vaarille ja ilmoittaa että on tulossa kotiin, jos vaari sattuisi poissaoloa ihmettelemään, muori kun ei ollut kiireellä lähtiessään huomannut mainita mihin oli suuntaamassa.

Muorin muutettua palvelutaloon purimme eräänä pääsiäisenä hänen kotiaan. Oli erikoista ottaa talteen lapsuudesta tuttuja esineitä, ja kertoa sitten muorille valinnoista ja perusteista niille. Muoria nauratti jotkin niistä, ja toisten osalta nyökkäili siihen tyyliin että juuri niin hänkin oli asian ajatellut.

Muorin lennettyä tuota pääsiäistä seuranneena syksynä palvelutalosta mummojen taivaaseen oli vielä vähän palvelutalossa ollutta irtaimistoa jaettavana. Minä otin ilolla vastaan lisää kauniita pitsireunaisia lakanoita. Niihin oli palvelutalossa kirjattu ankealla mustalla tussilla muorin nimikirjaimet AL, jotta jokainen asukki varmasti saisi pyykkinsä takaisin oikeaan huoneeseen. Nykyään lakanoita kolme viikkoa muorin poismenon jälkeen syntyneen kaimansa sänkyyn pedatessa herkistelen kerta toisensa jälkeen noille tussikirjauksille.

Kenellekään meistä ei meinannut kelvata rullalla ollut pieni ryijy, jota en ollut aiemmin edes nähnyt. Tätini, joka tuota yllämainittua villatakkia aikoinaan käytti, kertoi muorin tehneen sen sota-aikana, ja pula-ajan kurimuksessa kasvivärjänneen itse langatkin työhön. Työn koon oli sanellut tasan tarkkaan käytettävissä olevien lankojen määrä. Johan kelpasi työ minulle! Aluksi se pääsi muorin ja vaarin rakentamaan mökkiin makuuhuoneemme seinälle parin muorin tekemän savityön kanssa. Sittemmin mökistä luovuttiin, ja työ päätyi kaupunkiin. Onneksi ryijytkin tekivät samoihin aikoihin paluun ainakin sisustuslehtien sivuille, ja siinä nosteessa tämäkin työ päätyi meidän olohuoneen seinään. Kotoa ei ollut juuri oranssia ja vihreää löytynyt sitä ennen, mutta ryijyn myötä sekin asia on muuttunut: sohvalta löytyy vihreä tyyny ja sohvan vierestä vähintäänkin vuosikymmenen ajan himoitsemani Jacobsenin Muna-tuoli muorin ryijyn lämpimän oranssina.

Ihanasta tuolista kelpaa katsella ryijiyä, ihmetellä sinisen värin alkuperää (mustikka..?) ja muistella muoria. Katsellessa tosin huomaa senkin että työtä kannatteleva rautatanko on vääntynyt ja jonkun pitäisi asia korjata. Sitten joskus...

Muori oli toimelias ja peloton tapaus, joka tarttui tarpeen vaatiessa "härkää sarvista". Niinpä hän aikoinaan mullekin varoituksen sanana kertoi vanhojenpiikojen joutuvan Kyöpelinvuorelle. Olinhan tuolloin jo 24-vuotias ja perheetön, huolestuttavaa muorin mielestä! Tämäkin mieleen jäänyt asia osui pääsiäiseen, jota seuranneena vappuna alkoi meidän perhe muodostua...

Kyllä mä oon sitten kiltti tyttö: muori kun uhkailee trulliudella, niin meikäläinen löytää unelmiensa miehen (joka tosin pokasi mut) ja pääministeri kun kehottaa hankkimaan lisää lapsia, niin tämä täti pyöräyttää kaksoset!

Tarviiko mun enää tämän kiltimpi ollakaan,

oisko mun kiltteyskiintiö  jo täynnä???

Trulliudessakin ois puolensa...