6.12.13

Rasvaletti

Hakasalmen huvilassa avattiin muutama viikko sitten 50-luvun Helsinkiä esittelevä valokuvanäyttely "Rasvaletti". Näyttelyjulkaisuna ilmestyi upea samanniminen kirja, jota on ollut ilo selailla useaan otteeseen.



Omakohtaiset muistot 50-luvusta puuttuvat multa kokonaan, mutta nautinnollista on ollut löytää henkilökohtaisiin muistoihin ja nykyhetkeenkiin liittyviä kuvia 50-luvulta. Entinen kotitalo loistaa uljaana kivilinnanna ennen syntymääni purettujen puutalojen keskellä ja omien muksujen, aikoinaan siipankin, leikkipuiston liukumäki oli erilainen kuin siellä nyt on, tosin sijainti ei ole paljon muuttunut, vaikka puistoa onkin myllerretty muuten vuosien varrella.

Koskettavin kuvista on valokuvaaja Väinö Kanniston vuonna 1945 ottama kuva Yrjönkadun uimahallista. Lapsuudessa kuulin tarinoita mummon veljen Martin proteesista. Martti oli pitkä, komea ja kohtelias mies. Puvun housun prässätystä lahkeesta ei lapsen silmä koskaan  osannut erottaa proteesia, vain keppi toisessa kädessä todisti jutut tosiksi.  



Martti tuoksui harvat pari kertaa tavatessamme hyvälle. Syynä saattoi olla bryylkreemi, jolla musta tukka oli huolella suitti otsalta sivuun. Kanniston kuvan nähdessäni aloin miettiä millaista mahtoi olla elämä perheissä, joihin pojat ja isät palasivat eri tavoin vammautuneina vaitonaisina sankareina tai osa vain vaiennettuina jatkamaan elämäänsä. Etsimään paikkaansa rooleissaan niin perheessä, työelämässä kuin vähäisellä vapaa-ajalla. Vapaa-ajalla, joka ainakin Martti-enolla kului kolmikerroksista rintamamiestaloa Kaarelan kulmille rakentaessa. Miten proteesin ja kepin kanssa kiipeiltiin tellingeillä, miten uudessa kodissa klinkattiin kellarin saunaan tai ullakon makuuhuoneisiin?

Aamun Hesarissa itsenäisyyspäivän tv-ohjelmatarjonnan yhteydessä nostettiin esiin myös itsenäisyyttä pian seurannut kansalaissota. Sisällissota, jonka jättämät haavat elävät edelleen. Tampereella aikoinaan opiskellessa asuin Tammelassa, jossa sodan jäljet olivat runsain mitoin nähtävissä rakennusten graniittisissa sokkeleissa. Helsingissä Pitkääsiltaa ylitellessä ne samaiset arvet osuvat joka kerta silmiin.

Olohuoneessamme on kaksi ihanan itsepäisen, itsenäisen, taitavan ja touhukkaan Signe-tädin vanhaa nojatuolia. Signen veli on suvun mystery man. Mies joka mun elinajan ja ilmeisesti pidempäänkin on tunnettu vain kuiskatulla nimellä Signen veli. Mies jonka nimestä suku vaikeni. Mies, tai vasta poika, joka vaiennettiin punaisten vankileirillä Marskin päiväkäskyn laukauksilla.

Kyllä taas jaksaa nostaa peffansa penkistä 
Maamme-laulun kajahdellessa ilmoille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)