On on, vaikka en olekaan täällä juuri pyörähdellyt viime
viikkoina. EN kuitenkaan ole vajonnut
nyt syysväsyyn, vaan tehnyt kaikenlaista isoa ja pientä mukavaa. Viime viikkoon
piti tosiaan mahduttaa miljoonayksituhatta asiaa, oli useampikin aihe juhlaan
ja juhlintaan. Kun sitten viimein kaikki oli onnistuneesti hoidettu ja koneessa
hurisi viimeisten juhlien viimeiset tiskit, niin viikon varrella kieltämättä kyllä
jo merkkejä itsestään antanut flunssa löi päälle kuin halolla päähän.
Aiemmin olin ajatellut ommella
viirejä, mutta hyvän vinkin saatuani päätin minäkin sitten hankkia
kaksipuolista silitettävää tukikangasta. Kangaskaapista valitsin ne
riemunkirjavimmat kankaat, joille ei muuta käyttöä tulisi ihan äkkiä löytymään,
silitin ne kiinni toisiinsa ja leikkasin kolmioiksi.
Haikein mielin juhlien lopuksi irrottelimme lippusiiman. Olisihan sen voinut jättää katokseen liehumaan pidemmällekin syksyyn väri-iloa… Ainakin mun mielestä. No, nyt se odottelee kaapissa syytä seuraavaan juhlaan ja juhlakoristeluun. Varmasti sellainen aivan tuota pikaa kohta löytyy!
Kyllä ihmisen koppa ja kroppa toimivat sitten jännästi: venytään
ja venytään ja kun koppa kertoo että hommat on vihdoin hoidossa, niin kroppa
sitten ”luhistuu” samalla sekunnilla. No, niin monta ”turhaa” tai ainakin
itseaiheutettuna turhaa antibioottikuuria olen vuosien varrella vedellyt, että
pikku hiljaa alan oppia ja suosiolla jäin kotiin potemaan, enkä ehdoin tahdoin enää
vääntäytynyt työpöydän ääreen.
Ryhdyin elelemään Liisana Ihmemaassa. Omissa sairastelupäivissä
on nimittäin jotain kovin erikoista: koko koti ympäriltä hiljenee kerrankin, ja
kuljeskelen tyhjissä huoneissa siistien jokaisen vähänkin ajelehtivan tavaran
paikoilleen, kunnes meinaan tulla hulluksi omasta nipoudestani. Tuntuu kummalta
että oma kiire pysähtyy, mutta silti muu maailma ympärillä jatkaa pyörimistään.
Yksi hoidettavista asioista ennen potilaaksi ryhtymistä oli
lippusiiman ompelu lasten juhliin. Olimme päättäneet juhlia teemalla ”Ihan
pihalla”, kirjaimellisesti siis pihalla. Halusin värittää betoninharmaata
kivistä takapihaamme muutenkin kuin villiviinin ruskalla, ja päädyin
Tuulentupasen innoittamana ompelemaan pitkän lippu- tai viirisiiman, jonka viritimme
juhlapäivänä pergolaan pöytäryhmän yläpuolelle.
Samalla kauppareissulla olin ostanut Eurokankaasta myös koko
rullallisen pirteän limeä kanttinauhaa, jonka taitokseen asettelin
leikkaamieni kolmioiden yläreunat, ja surauttelin vain siksakkia niin pitkään
kuin kolmioita pinossa riitti. Ripustaessa saimme sitten huomata määrän olleen
mitä parhain: lippusiima ulottui juuri lasikatoksen päästä päähän edes
takaisin. Aivan kuin olisin tarkkaan juuri näin suunnitellut, laskenut ja
mitannut! Niinpä niin, mitäpä ei tämä
äiti lastensa eteen tekisi ;)
Pihaa kirjavoitettiin vielä liinoilla, kukilla, kattauksilla,
tarjoiluilla, ilmapalloilla ja riippukeinuilla. Juhlaväki sai saapua suorastaan auringonpaisteiseen
karnevaalitunnelmaan, joka entisestään kirjavoitui, kun katuliidut kaivettiin
esiin ja pienet taiteilijat päästivät luovuutensa valloilleen.Haikein mielin juhlien lopuksi irrottelimme lippusiiman. Olisihan sen voinut jättää katokseen liehumaan pidemmällekin syksyyn väri-iloa… Ainakin mun mielestä. No, nyt se odottelee kaapissa syytä seuraavaan juhlaan ja juhlakoristeluun. Varmasti sellainen aivan tuota pikaa kohta löytyy!
By the way, alkuviikon kokemuksen perusteella tiedän nyt että
jos kerran pitää jäädä sairastamaan, on se ehdottomasti herkullisinta tehdä
juhlia seuraavina päivinä, jolloin lounaan voi aivan hyvin korvata suklaistakin suklaisemman kakun
jämillä.
Uskokaa pois…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)