Rintaraukka riemusta lyö

Pikkukanttori treenasi uutterasti kevätohjelmistoa, ja mamma sai samalla kaivella muistinperukoilta omia lapsuusmuistojaan, joihin oli sanojen pikkuhiljaa mieleen palaillessa mukava yhtyä heleä-äänisen herran seuraksi.

Äitienpäiväkonsertti oli ja meni, mutta laulu jäi päähän soimaan. Välillä yllätän itseni sitä hyräilemästä kesken työpäivänkin. Tällä kertaa "päälle jäänti" ei lainkaan riivaa, vaan päinvastoin, sillä juuri tältä musta on tuntunut muutamien viime viikkojen ajan:

Murheesi suista, ilmasta puista,
soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa.
Myös virta vielä tanssiipi tiellä,
päin merta mennen noin vaahtoaa.
Myös rintaraukka riemusta lyö
jäi kauas taakse talvemme yö.
Murheesi suista, ilmasta puista,
soi riemuvirsi tuoksuu jo maa.

Muistoissa mulla, myös ehkä sulla
lie musta häivä, kaik' unholaan.
Loukkoon jo huolet pois varjopuolet,
aurinko armas luo loistoaan.
Nuoruutta soipi viidat ja haat,
nuoruutta niistä itsekin saat.
Siis riemumiellä laula sä tiellä
- nuoruus on suurin lahjoista maan.

Virta ei enää viittaa mielessäni menneen talven sulamisvesiin, vaikka pohjoisemmassa päin Suomea ne kovasti vielä riivaavatkin. Mun mielessä ne ovat näitä tuoreita sateita hellepäivien päätteeksi ja niiden lomassakin. Niitä jotka kastelivat aurinkotuoliin pihalle jättämäni pehmusteen, ja jonka porottava aurinko oli taas jo illan istuskelua varten kuivannut. Sateita, jotka ryöppyinä huuhtovat kamalan siitepölyn pois ja helpottavat lapsen oloa. Sateita, jotka saivat orastavat lehdet ryöpsähtämään takapihalla ja puistoissa valloilleen. Ja sateita, jotka saavat maan ja luonnon tuoksumaan niin valloittavalta aamuisin.

Tuoksuvia kevät-, tuota pikaa kesäaamuja!