30.1.13

Hurlumhei


Tältä näyttää meidän pakastimen ovi. Vanhempien arjesta selviytymisen kannalta siinä on kaikkien ihanien magneettien lisäksi aivan ensiluokkaisen tärkeitä asioita:
  • parin luokan lukujärjestykset, joista toinen vaihtuu kuuden viikon välein ja toinen puolivuosittain
  • pari kertaa vuodessa vaihtuva jumppa-aikataulu salille jos toisellekin ja ennen kaikkea
  • taulukkolaskentaohjelmaa työkseen pyörittävän mamin askartelema harrastuslukkari
Naurakaa vaan! Tai ainakin siihen saakka kunnes omaatte riittävän monta lasta, jotka rakastavat harrastuksia, ja puolihuomaamatta haalivat niitä illat täyteen. Ja kun vielä harrastatte siinä sivussa itsekin. Kun edellä kuvatun lisäksi nämä lapset, tai ainakin osa heistä, ovat sen verran pieniä, että läheskään kaikki harrastuskulkemiset eivät todellakaan hoidu omatoimisesti, niin harrastuslukujärjestys on arjen pelastus! Miten muuten voisi pitää yhden tai kahden aikuisen ennestäänkin ylikuormitetuilla kovalevyillä kunkin perheenjäsenen riennot, niiden alkamis- ja loppumisajat, suorituspaikat ja osin tarvittavat välineetkin. Ei ainakaan mun päässä enää pysyneet, ja sillä tällainen tuli tehtyä. Taulukko on ihana, suorastaan täydellinen, ja mä täysin riippuvainen siitä!

On huojentavaa käydä iltaisin pakastimella (huom! ei siis jääkaapilla...) ja tsekata seuraavan päivän nuotitus, sopia kuka vie ja hakee, varustaa reput ja treenikassit tarvittavalla välineistöllä. Ei tarvitse sitten aamun lähtötohinoissa alkaa etsiä puuttuvia juomapulloja, nuotteja, vaatteita, avaimia, ratikkalippuja. Stressitasoa laskeva funktionaalinen taulukko siis! Pitäsiköhän mun hakea tälle ihan patentti..?

Kun harrastusten suorituspaikka-akseli kulkee etelä-pohjoissuunnassa Ullanlinnasta Malmille, ja itä-länsisuunnassa Kallahdesta Taivallahteen, niin kuskikin saa ajoittain painaa kaasua jo ihan urakalla. Kun laulu Meritullissa lakkaa samaan aikaan kuin Taivallahdessa pitäisi jo olla treenikamat päällä, niin kuski tietää tasan tarkkaan nopeimman reitin ja on varustanut takapenkin välipalalla. Treeneistä kotiin saa sitten kuljetella yhdestä neljään väsynyttä ja hikistä miestä. Näiden paluukeikkojen ajatusten vaihto ja juttujen taso on kuulemma aivan omaa luokkaansa...

Joskus väsymyksen hetkinä olen miettinyt että mistä haetaan mitaleja urheille, lapsiaan harrastuksissa kannustaville vanhemmille? Ei vaan, vaikka kieltämättä pää on ajoittain aivan pyörällä tämän kaiken hurlumhein ja rientämisen lomassa, niin selkeästi myös tiedostamme tämän vaiheen olevan ruuhkavuosien parhautta. Itku meinasi tulla siipan muutama ilta sitten todettua ettei iltasatujakaan enää kauaa tule luettua. Ja ne vievät sentään vain joitakin minuutteja illassa! Mitä me sitten tehdään, kun ketään ei tarvitse enää saattaa / odottaa / hakea? Kun kenenkään soittoläksyjä ei tarvitse muistutella eikä reppuja pakkailla? Kun kenenkään matseissa / konserteissa / soittajaisissa ei enää istuta eturivissä rinnat rottingilla? Ei hittolainen, eihän sellaista eloa kestäis erkkikään...

2 kommenttia:

  1. Tuo on varmasti niin monessa perheessä arkea. Meillä onneksi monet harrastukset päiväsaikaan, niin jää iltaan vapaata. Toki myös lapsista vasta yksi on koulussa, joten kauhulla jo odottelen lisäharrastuksia nuoremmille... Tuota se tulee varmasti olemaan jatkossa. Meillä myös se on hyvä, että osaan harrastuksista pääsee itse kulkemaan bussilla tai sitten on juuri tuo kimppakyytimahdollisuus. Helpottaa hieman arkea nuokin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta! ja meidän paletista puuttuu sentään vielä kokonaan lätkätreenit jättimäisine varustekasseineen, joiden kantamiseen ja kaukalon laidalla odottellun tarvitsisi toisen vanhemmista.

      yhden koululaisen harrastukset sain vielä pysymään päässä, mutta kun kertaheitolla humpsahti pari lisää, niin siinä ei enää muistikapasiteetti riittänytkään :)

      kimppakyydit kunniaan!

      Poista

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)