sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Se o syssy ny!

Kalenteri kertoo sen. Ilma kertoo sen. Pää ei vaan ole ihan vielä päivittynyt siihen. Varpaat paljaana pitää ehdoin tahdoin kuljeskella, vaikka jalkaterät ovat nilkkoihin saakka kohmeessa. Teepis pitää vetää päälleen, ja kohta shaali hakea harteille jos aikoo yhtään pidempään istua parveketuolissa unelmoimassa. Ihanaa ja haikeaa samaan aikaan. 

Olen syntynyt kesän viimeisenä päivänä. Suurta juhlaa on siis vietetty koko eilinen :). Kävimme maalla päättämässä kesäkauden hieman haikeissa tunnelmissa. Miksiköhän sitä aina lasten loman loppuessa jättääkin lakanat vielä paikoilleen, ja sitten jossain vaiheessa syksyä kosteassa mökissä tempoo niitä peitteistä ja tyynyistä lähes apinan raivolla veks, turhautuneena siitä että taas on mennyt kaikki viikonloput muun kuin mökkeilyn merkeissä? Tänä vuonna päätin välttää tuon tunteen ja tuoda kampsut kotiin vielä kesän puolella. Haikeaa se vaan oli näinkin. Ja samaan aikaan oli niin ihanaa saapastella kumpparit jalassa pitkin kosteita nurmia ja vetää sadetakin huppu päähän siksi pieneksi hetkeksi kun sattui ripsauttamaan vettä. 

Syksyinen sää varmasti helpotti kesän klousaamista. Helteessä puuha olisikin ollut yhtä helvettiä kyynel silmäkulmassa kimmeltämässä. Venetsialaisia ei ollut aikomuskaan jäädä juhlimaan. Hyvä siis näin. Kun homman vielä aloitti saapastelemalla sienimetsään, ja palaamalla sieltä mukana korillinen ukonsientä, mustaa torvisientä, tatteja ja uusia tuttavuuksia harmaanvihreää (!!!) koivuhaperoa ja sitruunankeltaista keltahaperoa, oli sopivan syksyinen moodi päällä. Sai kiskottua lakanat pyykkikoriin, tyhjennetyä kuivamuonakaapin ja pakattua shampoon jämät autoon.

Kesässä viipyilin vielä hehkeitä hortensioita ihastellen. Sitten karaisin itseni, kiskoin ne ruukuistaan ja latasin kottarit täyteen kaunokaisia. Kärryn nokka kohden kompostia... Mutta, mutta, valmista sellaista! Istutin lempikukat rakkaudella kypsään ja ravinteikkaiseen kompostikasaan, ja elän toivossa että tapaamme talven jälkeen, jotta voin heidät kaivaa sieltä taas ylös takaisin ruukkuihin terassien kulmille kukoistamaan. Yhden muhkean oksan katkaisin matkaani muiden jo istuessa autossa, ja nyt se koreilee ruokapöydällä. Kestänee seuraavaan sienireissuun saakka, jolloin taidan taas tuoda oksallisen kauneutta kotiin.


Kaunista syksyä, ystävät!

 

4 kommenttia:

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)