Minkä taakseen...

...tyhmä tai tietämätön, ainakin laiska ja hätäinen jättää, sen harmistunut ja turhautunut eestään löytää! Tein aikoinaan rinsessalle tähtiblokkisen päiväpeiton juniorisänkyyn. Tikkasin joko tyhmyyttäni tai mahdollisesti vielä silloin tietämättömyttäni vain tähtien keskustat ja reuna- sekä sivukaitaleiden ympärykset, en tähtiä sen kummemmin. 

En nimittäin osannut tuolloin nähdä tulevaan, aikaan jossa juniorisängyn peitto on käytössä vielä isommankin neidin sängyssä, en tajunnut että yhden parivuotiaan päiväunittelijan sijaan peitolla köllöttelisikin joskus lauma isompia lapsia ja varhaisnuoria farkuissaan. Sitäkään en silloin arvannut, että pikkuveli huomaisikin useana iltana pitkän Harry Potter -session jälkeen olevansa niin uuvuksissa, ettei jaksa kivuta omaan yläsänkyynsä, vaan jää yökylään isosiskon jalkopäähän... josta herra sitten aamuisin löytyy päiväpeittoon tiukasti kietoutuneena. Peitto on siis päätynyt paljon luulemaani kovempaan käyttöön, ja valitettavasti se alkoi peitosta myös näkyä! 

Ompelin peiton Emman lahjoittamista Marimekon tilkuista ja puhkinukutuista lakanoista. Siis kauniin hentojen haaleanvaaleanpunaisen, vedenvihreän ja poutapilviitaivaansininisen lakanoiden vahvoista päätypaloista risan keskustan lennettyä roskiin tai päädyttyä rättilään.

Nyt oli peiton pintaan hiertynyt kolmeen tilkkuun inhoja reikiä. Kahteen vedenvihreään palaan, jota ei enää vuosien jälkeen tilkkuloodasta löytynyt paikkakankaaksi, sekä vihreään Mari-kuosiin, jota ei myöskään enää ollut tallella, se oli tainnut tulla itseasiassa jo käytetyksi loppuun tässä peitossa. 

En siis päässyt taiteilemaan puolihuomaamattomia, kässämaikan opettamia paikkoja risojen kankaiden päälle. En myöskään hetkeäkään suunnitellut purkavani risoja kohtia ja korvaavani blokin kaikkia vihreitä paloja jollain toisella vihreällä kankaalla. Niinpä tein paikat, jotka näyttävät paikoilta. Loodasta löytyi sydämellistä kangasta, josta taiteilin peittoon paikkalappuset. Sopivathan ne peiton väreihin ja muotoihin ihan ok. Varsinkin jos ajattelee niin, eikä lainkaan mieti sanontaa sopii kuin nyrkki silmään...

Kyllä mua vaan niin harmitti alkaa tähän korjaushommaan! Tuntui että menee tehokas ompelupäivä ihan sivu suun omia jälkiä korjaillessa, sen sijaan että olisi saanut ommella huristella uusia juttuja. Sukkien parsinta ei ole mun juttu, eikä kait nämä korjausompelutkaan! Suorastaan ällötti ommella käytössä nuhrautunutta työtä, mutta en uskaltanut sitä pesukoneeseenkaan heittää ennen kuin paikat olivat tukevasti estämässä lisärepeytymisiä. Kahtena päivänä en myöskään aikonut tätä tuhertaa, joten kohti pyykkäämätöntä peittoa ja sen yli!!! Päätin paneutua hommaan kokopäiväisesti.

Tikkasin tähtitilkut kiinni taustaan peittoa hulvattomasti paininjalan alla käännellen ja väännellen. Lämmin tuli ommellessa! Työn edistyessä mieli alkoi kohentua ja suu oieta mutrusta, sillä vanha työ alkoikin tuntua niin uudelta! Tiheä tikkaus toi tähänkin työhön tilkkutöiden kauniin ryppyisyyden, jota aina niin kovasti ihailen.

Peitto olisi jo aika pakata neidin muistojen laatikkoon kellariin, ja peittää suuri sänky riittävän suurella päiväpeitolla, mutta kun emme millään raaski! Aikoinaan sitten sekin tehdään, ja toivottavasti tämä kestäväksi tikattu ja rakkaudella kursittu työ kaivetaan joskus neidin lastenhuoneessa uudelleen käyttöön. Silloin mun titteli olisikin peitontekijän ohella mummi. Sitäkin odotellessa.

Ps. I love her