Helsingin kaupunginmuseossa on parhaillaan käynnissä kaksi koskettavaa, loistavan upeasti rakennettua ja ajatuksia pitkin poikin pyörittävää näyttelyä. Hakasalmen huvilassa, Aurora Karamzinin entisessä kodissa Mannerheimintien varrella voi tutustua tai muistella, fiilistellä tuotapikaa 80 vuoden takaista sodan alkua ja sodan vaikutuksia kaupungissa. Näyttelyn nimi Mieliala - Helsinki 1939-1945 viittaa mielialatutkimuksiin, joita väestöstä tehtiin ja raportoitiin sotavuosina.
Näyttelyn mainosjulistekin on jo sangen koskettava. Sen näkeminen pusertaa vettä silmiini kerta toisensa jälkeen. Vanhan herran vaatetus voisi olla laina vaariltani. Tuon sotaveteraanin kuolemasta on jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta yhä pystyn palauttamaan mieleen noiden raidallisten henkseleiden kellastuneen sävyn ja askeltensa rytmin.
Rytmiä pehmensi viimeisinä vuosina hopeanhohtoiset "kuusaappaat", joita varpaansa rintamalla palelluttanut mies vanhuksena käytti kesät talvet. Lapsilleen hän ei suostunut puhumaan sodasta koskaan, ei ainakaan selvin päin. Humalan aikaan perhe taas katsoi parhaaksi paeta toisaalle. Minulle hän muisteli kiikkustuolissa karuja kokemuksiaan viimeisen kerran tavatessamme. Tuolloin hän itse jo tiesi sen olevan viimeinen kerta, meidät muut poislähtönsä enemmän tai vähemmän yllätti.
Puheitaan kotona kerratessa isäni tuijotti minua ihmeissään, ja kertoi vaarin kertoneen yhdellä istumalla pojantyttärelleen sotavuosistaan enemmän kuin pojalleen koskaan. Aiheeseen ei oltu kajottu edes isän suorittaessa asepalvelustaan "kapinallisena" pasifistina, tuohon maailman aikaan siis vielä kasarmilla, mutta sotimisharjoittelun sijaan intin harmaat yllä "perunateatterissa". Isäni oli ainut tuntemani ihminen, joka kulki hirviseurueessa ilman kivääriä. Nautti äijätouhuista tappamatta luontokappaleita.
Hakasalmen huvilan ikkunoihin on tehty liimapaperiteippaukset, kuten luullakseni myös aiemmin pommitusten vuoksi. Sotavuosina kaupunginmuseo oli suljettu. Aiemmin olin vain kuullut tällaisista teippauksista, mutta nyt vasta näin käytännössä niitä ikkunoissa ja valokuvissa. Liimapaperin lisäksi ikkunoita peiteltiin sota-aikana huovilla, jotta vihollisen pommikoneet eivät iltaisin osaisi suunnistaa valoa kohden. Tuolloin vielä erämaana olleessa Vuosaaressa polteltiin hämäystulia keskustaa turvallisempana pommien laskupaikkana.
Isän kotitalon rakennus jäi kesken vaarin lähtiessä rintamalle. En tiedä teippailivatko ikkunoita. Kolmikerroksinen puutalo sijaitsi vain parinsadan metrin päässä rautatiestä, otolisesta pommituskohteesta. Koneiden saapuessa muori ja lapsikatras, isäni siskoineen, laskivat liukumäkeä sorakasaa pitkin kellariin turvaan. Isä muisteli naureskellen tuota pienen pojan sotamuistoa. Kellarin rappuset rakentuivat vasta kun haavoittunut isä pääsi rintamalta takaisin kotiin.
Äiti perheineen puolestaan jätti kotitalon Karjalaan. Sylivauvalle ei kodista ja evakkoreissusta jäänyt muistoja, mutta vanhempi serkkunsa palasi aikuisena kotikylälle toteamaan maakellarin säilyneen ainoana asiana maatalon pihapiirissä. Lasteni toinen isoäiti syntyi evakossa keskelle pommituksia. Kätilö kiirehti turvaan vauvan kanssa, joten vastasynnyttänyt äiti kierteli pitkin poikin pommisuojaa etsien tytärtään, jota hänelle ei oltu ehditty edes näyttää. Omissa synnytyksissä koko laajan miehistön huomion saaneena, ja perhehuoneissa mukavasti toipuneena en edes pysty kuvittelemaan tuon äidin tunteita.
Jo peruskoulun historian tunneilla Hämeessä opin Helsingin pahimpien pommitusten moukaroineen Hietalahdentorin kulmia. Paikan nimen opin, vaikken sitä tuolloin vielä osannut kartalle lainkaan sijoittaa. Vuosia myöhemmin asuin tuon torin laidalla, ja kuljin päivittäin työmatkoja pitkin katua, joka kuutisenkymmentä vuotta aiemmin oli ollut yhtä tulimyrskyä ja rauniokasaa. Lasteni isoisän äiti oli torilla pommitusten alkaessa. Tyttäreni on saanut nimensä tuolta pommituksia paenneelta naiselta. Kuvia näyttelyssä katsellessa ja Enni Mustosen Sotaleski-kirjaa kesällä lukiessa tunsin melkein olleeni mukana ensin hänen, sittemmin hetkellisesti minunkin kotikulmien tuhossa.
Näyttelyn avajaispäivänä olin flunsassa, joten suosiolla jätin juhlallisuudet väentungoksineen väliin, ja fillaroin seuraavana aamuna katsastamaan näyttelyn tuoreeltaan. Nenä vuoti valmiiksi ja silmät näyttelyyn uppoutuessa, joten niisteltävää riitti. Näyttely on auki elokuuun loppuun saakka, sen sota-ajan taiteeseen painottuva kaksoisnäyttely Tennispalatsin HAMissa sen sijaan sulkeutuu jo 1.3.2020.
Viime viikolla kotiseutumatkailin kaupunginmuseossa nykyisten kotikulmieni 60- ja 70-lukujen maailmaan kodittoman alkoholistin silmin. Senaatintorin laidalle avattu Pullopostia Kurvista -näyttely on syntynyt laitapuolen Lönnrotina tunnetun Johan K. Harjun muistikirjojen teksteistä ja kuvituksista. Niitä lukiessa ja katsellessa tuntui käsittämättömältä mitä Tenulla aivonsa ja sisälmyksensä huuhtonut ihminen pystyykään tuottamaan asuessaan siltojen alla, roskiksissa ja Liekkihotellissa eli Lepakossa, joka on jyrätty Ruoholahden lasisten talojen alta pois.
Kulmat, joita dallaan lasteni kanssa päivittäin, saivat aivan uusiakin ulottuvuuksia ja nimiä. Ratabaaria ajattelen työmatkoja kulmilla kävellessäni. Kovin kaukaisia ovat ajat jolloin katujen miehet keittelivät öljyastiassa sotkuista luukeittoa kulmilla, joiden pilvenpiirtäjien neliöhinta on nyt jopa 13.000 €! Näyttelyn ansiosta uskon myös suhtautumiseni Piritorilla toikkaroivien kanssaihmisten osalta muuttuneen erilaiseksi. Kenties sallivammaksi ja ymmärtäväisemmäksi, vähemmän tuomitsevaksi. Heikkouden sijaan näen ehkä aiempaa selvemmin sairautta ja hätää.
Kumpikin näyttely osui ja upposi monin tavoin. Jäivät pyörimään päässä. Asunnottomuutta en osaa kuvitella osalleni koituvan, mutta sotaa pelkään. Aloin pelätä sitä päivänä jona esikoinen palasi kutsunnoista kotiin tyytyväisenä saatuaan vahvistuksen toiveelleen suorittaa asepalvelus kotikaupugissa, jossa neljännen polven stadilaisena erikoistui kaupunkisotaan. Vapailta armeijan kovin sotilaallisessa lomapuvussa takaisin kasarmille lähtiessään en tainnut välttyä kyyneliltä kertaakaan. Useimmiten uskon ne kuitenkin häneltä salanneeni. Pikkuveljensä sen sijaan tietää tasan tarkkaan mitä tapahtui reippaiden hei-heiden ja lähtöhalien jälkeen oven sulkeutuessa sotilaan jälkeen. Hänen nähden voin siis estoitta vetistellä aikanaan. Tai noh, jos niin teen, niin enpä taida lasta kovin usein nähdä inttiaikoinaan...
Tiedän olevani erittäin puolueellinen hehkuttaessani Helsingin kaupunginmuseon näyttelyitä, mutta teen sen silti ja täysillä. Ovat ansainneet aivan kaiken hehkutuksen! Menkää ja vaikuttukaa, antakaa ajatusten jäädä pyörimään ja vaikuttamaan <3
Näyttelyn mainosjulistekin on jo sangen koskettava. Sen näkeminen pusertaa vettä silmiini kerta toisensa jälkeen. Vanhan herran vaatetus voisi olla laina vaariltani. Tuon sotaveteraanin kuolemasta on jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta yhä pystyn palauttamaan mieleen noiden raidallisten henkseleiden kellastuneen sävyn ja askeltensa rytmin.
Rytmiä pehmensi viimeisinä vuosina hopeanhohtoiset "kuusaappaat", joita varpaansa rintamalla palelluttanut mies vanhuksena käytti kesät talvet. Lapsilleen hän ei suostunut puhumaan sodasta koskaan, ei ainakaan selvin päin. Humalan aikaan perhe taas katsoi parhaaksi paeta toisaalle. Minulle hän muisteli kiikkustuolissa karuja kokemuksiaan viimeisen kerran tavatessamme. Tuolloin hän itse jo tiesi sen olevan viimeinen kerta, meidät muut poislähtönsä enemmän tai vähemmän yllätti.
Puheitaan kotona kerratessa isäni tuijotti minua ihmeissään, ja kertoi vaarin kertoneen yhdellä istumalla pojantyttärelleen sotavuosistaan enemmän kuin pojalleen koskaan. Aiheeseen ei oltu kajottu edes isän suorittaessa asepalvelustaan "kapinallisena" pasifistina, tuohon maailman aikaan siis vielä kasarmilla, mutta sotimisharjoittelun sijaan intin harmaat yllä "perunateatterissa". Isäni oli ainut tuntemani ihminen, joka kulki hirviseurueessa ilman kivääriä. Nautti äijätouhuista tappamatta luontokappaleita.
Hakasalmen huvilan ikkunoihin on tehty liimapaperiteippaukset, kuten luullakseni myös aiemmin pommitusten vuoksi. Sotavuosina kaupunginmuseo oli suljettu. Aiemmin olin vain kuullut tällaisista teippauksista, mutta nyt vasta näin käytännössä niitä ikkunoissa ja valokuvissa. Liimapaperin lisäksi ikkunoita peiteltiin sota-aikana huovilla, jotta vihollisen pommikoneet eivät iltaisin osaisi suunnistaa valoa kohden. Tuolloin vielä erämaana olleessa Vuosaaressa polteltiin hämäystulia keskustaa turvallisempana pommien laskupaikkana.
Isän kotitalon rakennus jäi kesken vaarin lähtiessä rintamalle. En tiedä teippailivatko ikkunoita. Kolmikerroksinen puutalo sijaitsi vain parinsadan metrin päässä rautatiestä, otolisesta pommituskohteesta. Koneiden saapuessa muori ja lapsikatras, isäni siskoineen, laskivat liukumäkeä sorakasaa pitkin kellariin turvaan. Isä muisteli naureskellen tuota pienen pojan sotamuistoa. Kellarin rappuset rakentuivat vasta kun haavoittunut isä pääsi rintamalta takaisin kotiin.
Äiti perheineen puolestaan jätti kotitalon Karjalaan. Sylivauvalle ei kodista ja evakkoreissusta jäänyt muistoja, mutta vanhempi serkkunsa palasi aikuisena kotikylälle toteamaan maakellarin säilyneen ainoana asiana maatalon pihapiirissä. Lasteni toinen isoäiti syntyi evakossa keskelle pommituksia. Kätilö kiirehti turvaan vauvan kanssa, joten vastasynnyttänyt äiti kierteli pitkin poikin pommisuojaa etsien tytärtään, jota hänelle ei oltu ehditty edes näyttää. Omissa synnytyksissä koko laajan miehistön huomion saaneena, ja perhehuoneissa mukavasti toipuneena en edes pysty kuvittelemaan tuon äidin tunteita.
Jo peruskoulun historian tunneilla Hämeessä opin Helsingin pahimpien pommitusten moukaroineen Hietalahdentorin kulmia. Paikan nimen opin, vaikken sitä tuolloin vielä osannut kartalle lainkaan sijoittaa. Vuosia myöhemmin asuin tuon torin laidalla, ja kuljin päivittäin työmatkoja pitkin katua, joka kuutisenkymmentä vuotta aiemmin oli ollut yhtä tulimyrskyä ja rauniokasaa. Lasteni isoisän äiti oli torilla pommitusten alkaessa. Tyttäreni on saanut nimensä tuolta pommituksia paenneelta naiselta. Kuvia näyttelyssä katsellessa ja Enni Mustosen Sotaleski-kirjaa kesällä lukiessa tunsin melkein olleeni mukana ensin hänen, sittemmin hetkellisesti minunkin kotikulmien tuhossa.
Viime viikolla kotiseutumatkailin kaupunginmuseossa nykyisten kotikulmieni 60- ja 70-lukujen maailmaan kodittoman alkoholistin silmin. Senaatintorin laidalle avattu Pullopostia Kurvista -näyttely on syntynyt laitapuolen Lönnrotina tunnetun Johan K. Harjun muistikirjojen teksteistä ja kuvituksista. Niitä lukiessa ja katsellessa tuntui käsittämättömältä mitä Tenulla aivonsa ja sisälmyksensä huuhtonut ihminen pystyykään tuottamaan asuessaan siltojen alla, roskiksissa ja Liekkihotellissa eli Lepakossa, joka on jyrätty Ruoholahden lasisten talojen alta pois.
Kulmat, joita dallaan lasteni kanssa päivittäin, saivat aivan uusiakin ulottuvuuksia ja nimiä. Ratabaaria ajattelen työmatkoja kulmilla kävellessäni. Kovin kaukaisia ovat ajat jolloin katujen miehet keittelivät öljyastiassa sotkuista luukeittoa kulmilla, joiden pilvenpiirtäjien neliöhinta on nyt jopa 13.000 €! Näyttelyn ansiosta uskon myös suhtautumiseni Piritorilla toikkaroivien kanssaihmisten osalta muuttuneen erilaiseksi. Kenties sallivammaksi ja ymmärtäväisemmäksi, vähemmän tuomitsevaksi. Heikkouden sijaan näen ehkä aiempaa selvemmin sairautta ja hätää.
Kumpikin näyttely osui ja upposi monin tavoin. Jäivät pyörimään päässä. Asunnottomuutta en osaa kuvitella osalleni koituvan, mutta sotaa pelkään. Aloin pelätä sitä päivänä jona esikoinen palasi kutsunnoista kotiin tyytyväisenä saatuaan vahvistuksen toiveelleen suorittaa asepalvelus kotikaupugissa, jossa neljännen polven stadilaisena erikoistui kaupunkisotaan. Vapailta armeijan kovin sotilaallisessa lomapuvussa takaisin kasarmille lähtiessään en tainnut välttyä kyyneliltä kertaakaan. Useimmiten uskon ne kuitenkin häneltä salanneeni. Pikkuveljensä sen sijaan tietää tasan tarkkaan mitä tapahtui reippaiden hei-heiden ja lähtöhalien jälkeen oven sulkeutuessa sotilaan jälkeen. Hänen nähden voin siis estoitta vetistellä aikanaan. Tai noh, jos niin teen, niin enpä taida lasta kovin usein nähdä inttiaikoinaan...
Tiedän olevani erittäin puolueellinen hehkuttaessani Helsingin kaupunginmuseon näyttelyitä, mutta teen sen silti ja täysillä. Ovat ansainneet aivan kaiken hehkutuksen! Menkää ja vaikuttukaa, antakaa ajatusten jäädä pyörimään ja vaikuttamaan <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)