Tilkkutaivas

Olen hurahtanut. Otsikosta huolimatta en niinkään taivasasioihin, vaan enemmänkin tilkkutöihin. Ostan tai saan uuden kankaan, ja tuota pikaa olen silpunnut sen pieniksi paloiksi vain ommellakseni takaisin kankaaksi palaset eri järjestyksessä. Moni muu saattaisi tyytyä valmiiksi herkulliseen printtikankaaseen, mutta minä teen asian vaikeimman kautta. Ja se tuntuu mukavalta, suorastaan nautinnolliselta. Ja myös koukuttavalta. Tästä riippuvuudesta olen nautiskellut jo vuosikausia. Ensimmäisen tilkkulakanani ompelin 11-vuotiaana kuumepäiviä kotosalla viettäessäni äidin vanhoista tilkuista. Kuosi oli kaikenkirjavaa ja kankaiden vahvuudet myös mitä sattuivat, eli haperosta verhosta ja lakanasta paksuun mekkokankaaseen. Työ makasikin käyttötarkoitusta vailla viimeistelemättömänä parikymmentä vuotta kangaslaatikon uumenissa, kunnes ompelin siihen pelkän taustakankaan ja julistin työn tilkkupöytäliinaksi. Oli syntynyt muistojen liina mökin kuistin pöydälle. Ja siinä välissä lukematon määrä vauvanpeittoja, päiväpeittoja, tyynyjä, tabletteja ja patalappuja. Jopa tilkkupeitosta tekaistu sohvanpäällinen.

Oman kotiompelun lisäksi olen harrastanut tilkkuilua myös virallisemmin eli säännöllisenä, ohjattuna ryhmätoimintona kolmessakin eri piirissä. Lukioikäisenä tilkkuilin lapsuuteni kotikaupungin kansalaisopiston tilkkupiirissä. Lienee selvää että 80-luvulla ja pienessä kaupungissa olin piirin ainut nuori harrastaja, kollegat lähinnä eläkeläisiä. Muutto paikkakunnalta päätti sen session. Vuosia myöhemmin, 90-luvun loppupuolella mammalomaillessani kaipasin luovaa puuhastelua, aikuiskontakteja ja muitakin keskustelunaiheita kuin vauvankakka-analyysit. Mihinkäs muualle siis päädyinkään kuin uuden kotipaikkakuntani kansalaisopistoon. Tuossa ryhmässä ikäerot olivat jo alkaneet tasoittua. Esikoinen sai juniorisänkyynsä tällaisen tähtihyrrä-blogeista kootun "Tivoli"-peiton, jonka kankaat värjäsin Minigrip-pusseissa valkoisesta lakanakankaasta.

Sitten seurasi vuosien vuorotteluvaihe tilkkuilussa, kun vuoron perään leikkelin ja kasailin joko kankaisia tai lasisia tilkkuja. Luovuus on palkitsevaa, mutta ajoittain myös kivuliasta. Sormenpäät ovat parkkiintuneet lukuisista neulanpistoista, lasiviiltohaavoista ja kuuman kolvin poltteista. Lyijylasitöissä lyijyn käsittely ja tinahöyryjen hengittely alkoivat arveluttaa ajansaatossa ja kankaat veivät voiton.

Kolmanteen ryhmääni päädyin ”pakon sanelemana”. Minulla oli ½-vuotiaat kaksoset ilman vauvatilkkutäkkejä ja samat oireet nousemassa esiin kuin aiemmalla mammalomalla. Valitsin opiston joka toimii kotinurkilla. Näin sain sovitettua yhteen monikkoperheen hektisen elon ja äidin laatuajan näppärästi tuhlaamatta liikennöintiin yhtään aikaa. Tässä 1½ vuoden aherruksen jälkeen kankaiset kotikulmat, ”Rööperi”.

Tuossa ryhmässä olenkin sitten pysytellyt vuodesta 2005. Kokoonnumme keskiviikkoisin ompelemaan muutamiksi tunneiksi. Kauden alkaessa yli puolet ryhmäläisistä on yleensä vanhoja tuttuja, ”vakiokamaa” ja vajaa puolet uusia innokkaita harrastajia. Vuosien varrella ryhmässä on vieraillut 1 mies, eli kyllä tämä on hyvin naisvaltaista toimintaa! Syksyllä starttaamme jo kolmannessa tilassa. Ryhmään mennessäni olin edelleen se nuorin, mutta homingin ja muiden kotikutoisten ilmiöiden noustessa yhä vahvempana esiin alan edustaa tuossakin ryhmässä keski-ikää. Sinänsä ilahduttavaa!  Itse olen vannoutuneena viherpiipertäjänä intoutunut viime aikoina hyödyntämään töissä perheenjäsenten vanhoja vaatteita. Haalistuneista farkuista ja siipan kauniskuosisista paitapuseroista on syntynyt päiväpeittoja, tyynyjä ja patalappuja.

Yksi ryhmäläisistä alkoi kutsua kokoontumisiamme tilkkuterapiaksi, ja sitä se juuri on! Lauma naisia, inspiraatiota ja ideoita, endorfiineja ja höpinöitä, kahvia ja kakuttelua.

Keskiviikkoilta on arkiviikon pelastus, aina yhtä odotettu!