Villasukkia ja kedonkukkia

” Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Ja minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään…

Eskarilaiseni lauleskelivat paatoksella ystävänpäivän hujakoilla tuota laulua. Laulun melodia on niin tarttuva, ja sanatkin niin optimistisen toiveikkaat ja suloiset, että pian hyräilimme koko perhe tuota laulua läpi helmikuun. Eikä se sitten jäänytkään vain helmikuuhun ja ystävänpäivään, vaan jatkuu edelleen… Omalta osaltani laulua varmasti nostaa pintaan pienten laulajien suuren innon ja reippaan esiintymisen lisäksi kolme laulussa toisiinsa liittyvää ja minulle kovin tärkeää asiaa: villasukat, kukat ja ne ystävät!

Villasukat. Miten joku asia voikin olla ihmisen elon aikana sekä yksi maailman kamalimmista että yksi maailman ihanimmista? Vieläkin värähdän kun muistelen lapsuuden villasukkakokemuksia; kylmissä saappaissa toppinkina pesuissa pökkelöityneitä sukkia, joiden suu oli täynnä paakkuuntunutta lunta. Kuinka se samainen lumi oli hiertänyt ihon jalasta, kohdasta johon sukka ei yltänyt. Ja se haju mikä märistä, kovassa käytössä olleista, kirjavaksi paikatuista villasukista lähti ja jäi käsiin… Liekö ikääntymistä, coretex-kenkien mukavuuden mukanaan tuomaa muutosta, vai lukemani kehuva punaviiniarvostelu jossa ”maku muistuttaa märkää villasukkaa”, mutta nykyään yksi nautinnollisimmista asioista on vetää jalkaan kauniisti kuvioidut, puhtaat ja pehmeät sukat ulkoa kylmästä sisään tullessa. Mökillä tallustelin aikani sukat jalassa melkein ympäri vuoden sulasta nautinnosta, kunnes tajusin että samaa hupiahan voi harrastaa myös kaupungissa! Niin oli vain sitkeässä mielikuva siitä kuinka villasukkia tarvitaan lähinnä lämmöneristämiseen. Nyt osaan nauttia sukista niin kovin monin tavoin. Itse en sukkia kudo, mutta sitäkin enemmän nautin ystävien ja tuttavien ihanista luomuksista. Yksi viime aikojen riemastuttavista asioista on ollut ystäväni hurahtaminen sukankudontaan. Olen nähnyt joulupukin tuoman langan kerällä, puikot, printatun sukan neulontaohjeen ja aavistuksen kauhistuneen oloisen aloittelijan, ja myöhemmin kuvan ihastuttavasta sukkaparista. Itselläni on lähiaikojen henkilökohtaisena oppimistavoitteena neulepalmikon opettelu, joten eihän sitä tiedä vaikka jonakin päivänä vielä sitä puikoilla kilisyttelisin sukankin varteen…

Kukat. Vietän mökillä laatuaikaa peffa taivasta hipoen eli kukkapenkkejäni möyhentäen. Kesälomien lopuksi, mökiltä kaupunkiin palattaessa, lapset kuvailevat lomanlopputunnelmia: "sitten mami itkee taas autossa, kun sille tulee niin ikävä sen kukkapenkkejä”. Lasten suusta totuutta, totta juu, ja niin hellyttävästi, että hymy alkaa paistaa kyyneleiden lomasta ja nauruksihan se paluu sitten menee. On vaan niin valtavan palkitsevaa ihailla omien hoidokkien kukoistusta penkeissä tai parvekkeen ruukuissa ja tietenkin aina tilaisuuden tullen myös niitä niityn kukkia!  Tässä sinnittelee kovasta pakkastalvesta ja kertakaikkisen huimista lumimassoista selvinnyt piskuinen jalohortensiani.

Ei ole juuri parempaa kesätuoksua kuin auringon paahtama kukkaniitty ja ahomansikat niityn reunalla! Jopa riesaksi koettu voikukka on minun silmissäni kaunis ja monesti ihana piristys. Kivisessä kaupungissa seinän ja asfaltin raosta tunkeva sisukas keltainen kaunotar tulee kyllä huomatuksi! Ja eikö yksi hauskimmista kesäkuvista ole juuri se, jossa joku onnellinen on saanut voikukkaseppeleen kutreilleen keikkumaan? Nekin pitkät ajat, jolloin Suomen luonto ei suo meille kukkaloistoa omasta takaa, on helppo täyttää tuontikukkien ihanuudella. Keväisin on kerta kaikkiaan PAKKO saada kimpullinen tulppaaneja harvase viikko. Onneksi se on myös ylellisyyttä, johon on mahdollisuus satsata ruokakaupan jonossakin nipun mukaansa napatessaan kotia sulostuttamaan ja mieltä piristyttämään.

Last but not least: ne ystävät. Ihanat, rakkaat, kauniit, komeat, suloiset, hauskat, viksut ja vilmaattiset, pitkäaikaiset, viimeaikaiset ja kaikki siltä väliltä. Mukavat tuttavat ja ystävät isolla Y:llä. Mihin joutuisinkaan ilman heitä? Lääkekierteeseen todennäköisesti... On mieletön rikkaus saada eloonsa niin erilaisia ihmisiä tuomaan iloa, ja välillä tuomaan myös surua. On ystäviä joiden kanssa on istuttu jo samalla hiekkalaatikolla, on ystäviä joiden kanssa on aloitettu tai lopetettu koulutietä, on ystäviä joita on osunut kohdalle työpaikoissa, harrastuksissa, toisten ystävien tai lasten kautta, ties mistä. Ja jokainen heistä tuo jotain omasta elostaan, taidoistaan ja kokemuksistaan ystävilleen. Kiitos myös sosiaalisen median, olen löytänyt taas yhteyden valtavaan määrään näistä ihmisistä, jotka muuten olisivat vuosien varrella jääneet aktiivisen kanssakäynnin ulkopuolelle itse kunkin elämänmuutosten jaloissa. Toivottavasti tuota pikaa tuleva riehakas vappukin tuo taas tullessaan monta tilaisuutta tavata näitä ihania immeisiä. Viimeistään kesäloman leppeydessä on ilo mökkirannassa heitä kukkaloiston keskellä saunottaa.

Yritän kertoa ja näyttää ystävilleni kuinka tärkeitä he ovat. Riittävän usein sitä ei ehkä tule sanottua ääneen, mutta sitäkin useammin itse ajatuksissani iloittua asiasta. Toivon mukaan sekin jotenkin heijastuu. Unelmana on että voisin sitku-elämän sijaan nytku-elossa rakkaitten ystävien kanssa toteuttaa laulun sanat:

…Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan, vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse ja saa taivaan punertamaan.”