maanantai 4. heinäkuuta 2011

...puhun juoksemisesta

Siippa on hurahtanut juoksuun ja täysillä onkin jo aikoja sitten. Minä odottelen edelleen hurahdusta ja sitä odotellessani yritän juosta hammasta purren. Hänen kroppansa on juoksijan, minun lyllertäjän. Meno on sen mukaista. Silti jaksan iloita siitäkin, sillä tuoreessa muistissa on vielä ajat jolloin kävelykin tuntui lähes ylivoimaiselta. Kaksosraskauden loppukuukausina parinsadan metrin kävely oli päivän urheilusuoritus, joka nosti sykkeen biljoonaan, ja josta palautuminen vaati ainakin tunnin pötkötysasennossa. Tuon projektin aikana selkärankanikin vääntyi siinä määrin, että se muistuttaa itsestään ilkeästi, mikäli en säännöllisesti anna sille kyytiä.

Annoin juoksijalle synttärilahjaksi Haruki Murakamin uusimman kirjan ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta”. En tuntenut herraa enkä tuotantoaan entuudestaan. Tai no, olin nähnyt menestysromaanistaan ”Norwegian Wood” tehdyn leffan trailerin, mutta en ollut tuolloin vielä syttynyt tuotannolleen. Toisin on nyt! Kirja siirtyi minunkin luettavakseni ja leffan ensi-iltaa meillä jo odotellaan. Itse asiassa en edes malttanut odottaa että siippa saisi lahjansa luettua itse loppuun. Kommenttinsa kesken intensiivisen lukemisen olivat niin innostavia, että pian kirjan välistä löytyi 2 kirjanmerkkiä. Eikö kahta kirjanmerkkiä yhden kirjan välissä muuten voisi pitää yhtenä harmonisen liiton tunnusmerkeistä..?


Kuten kirjailijan nimestä olikin jo arvattavissa tai muuten vaan tiedettävissä, on kyseessä japanilaissyntyinen herra. Mikä saa minut ahmimaan aivan toisenlaiseen kulttuuriin, toiseen sukupuoleen syntyneen kuusikymppisen ihmisen tekstiä? En samaistu kirjailijan menneisyyden jazzklubi-isännöintiin enkä 60 päivittäisen savukkeensa poltteluun. En todellakaan aio pyrkiä hänen tavoin juoksemaan yli 200 km kuussa enkä edes osallistumaan katujuoksukilpailuihin. Harukin tavoin olen yksilösuorittaja ja kilpailen itseäni vastaan. Minulle riittää että jaksan juosta osankin työmatkasta ja hakea lomalla Hesarin ison tien varresta juosten. Hyötyliikuntaa kumpainenkin.

Ja silti kirja koukuttaa! Se nimittäin kertoo ihanan inhimillisesti siitä kuinka vaikeaa juokseminen alussa on, kuinka joutuu taistelemaan erilaisia (teko)syitä vastaan ja kuinka euforisen palkitsevaa onkaan kun juoksu alkaa kulkea, kun lenkki toisensa jälkeen huomaa jaksavansa joko hieman pidemmälle tai hieman nopeammin. Tunnistan alkukankeuksia ja toiveikkaana lueskelen siitä kuinka ihanaksi kaikki onkaan muutettavissani. Lisäpotkua antaa kyllä sekin seikka että herra viettää vuosittain useamman kuukauden Havaijilla. Kyllähän minäkin nyt siellä juoksentelisin harvase päivä..! Tässä siis jotain johon samaistua… eiiii… vaan jotain mitä asettaa tulevaisuuden tavoitteeksi. Kukaties jo lähitulevaisuuden? Pitänee kiristää treenitahtia jos vaikka törmään häneen tuota pikaa valkeilla hiekkarannoilla…

Eniten kirjassa minua on toistaiseksi kolahduttanut, rehellisesti sanottuna melkein kyynelehdittänytkin lause, jossa herra Murakami ikään kuin ohimennen toteaa että on satumainen onnenkantamoinen syntyä terveeseen ja vahvaan ruumiiseen. Sitä minäkin haluan hänen tavoin vaalia. 

Vaikka noviisi juoksemisessa olenkin, niin olen sentään jo yhdet juoksukengät kuluttanut loppuun. Nyt on menossa pari nro 2 ja tuoreimpana koukuttajana toimii juuri luuriin asennettu SportsTracker. Täältä tullaan Havaiji!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)