Katkolla

Ajatukset nimittäin. Työn ja vähän elämänkin suhteen. Läheinen työkaverini juhli viikolla viimeistä virallista työpäiväänsä. Takana oli lähes 48 vuotta työelämässä yhdellä ainoalla työnantajalla, tosin Suomen suurimmalla sellaisella, mutta kuitenkin. Tuosta ihmiselon pituisesta ajasta puolet, loput 24 vuotta hän työskenteli yhdessä ja samassa virastossa. Yhden ihmiselon pituinen pätkä tuokin aika jo sinänsä.

Käsittämättömän pitkiä aikoja! Vertaa niitä sitten nykytyöelämästandardeilla, joissa keskimääräinen työpaikassa olo on 3 vuotta ja pitkä työhistoria 5 vuotta yhdessä ja samassa paikassa, tai sitten peilatessaan työkaverini työvuosia omaan elämääni. Kun hän aloitti työnteon teinityttönä, en minä ollut edes pilkkeenä isäni silmäkulmassa. Isoveljeni oli tuolloin ehkä päässyt juuri vaipoistaan. Tai sitten ei. Kun työkaverini siirtyi työskentelemään yhteiseen työpaikkaamme, minäkin jo tunsin itseni melkein aikuiseksi tai ainakin maailman valloittajaksi. 17-vuotiaalle lukiolaiselle kaikki herkut olivat juuri näpeissä: poikaystävä, ajokortti, ravintolaan pääsy ja kotoa opiskelemaan muutto. Hurjan aikuismaista! Mitäpä sitä juuri muuta elämältään tuolloin olisikaan osannut odottaa?

Yllätyksiä vaan tuppaa tulemaan matkan varrelle. Niin hyviä kuin huonoja. Ihan aina ei saakaan sitä mitä tilaa. Minä kuvittelin valmistuttuani singahtelevani mielenkiintoisista ja hohdokkaista töistä toisiin. No, onhan niitäkin ollut ja varmasti on jatkossakin, mutta aika pitkälle se työarki on hallinnollista peruskauraa, josta välillä joutuu hampaat irvessä etsimään sen motivaation ja työn hauskuuden. Luojan kiitos luovaa hulluutta tuntuu riittävän ja osaan hauskuuttaa ihan itse itseäni. Aina välillä saan muutkin mukaan naurunpurskahduksiini. Ja ajoittain on sitten niitä katkoja, jolloin joutuu vakavasti pohtimaan että jaksaako tätä samaa vielä neljännesvuosisadan vai pitäisikö tehdä totaalinen suunnanmuutos. Olen tutustunut pääkaupunkiseudun puutarhurioppilaitosten pääsykriteereihin ja opiskelumuotoihin…

Työkaverini teki pitkän uran hallinnollisissa hommissa. Silti tuohonkin uraan mahtui useampi katko, niin hyvä kuin huono. 1970-luvulla hän vietti kaksi hyvää katkoa äitiyslomalla. Ensimmäisellä kerralla lomaa sai kolme kuukautta ja sitten jätettiin tytär hoitoon. Pojan kanssa joitakin vuosia myöhemmin hän teki radikaalin päätöksen olla kotona kokonainen vuosi. Palkatta omalla lomalla. Miltäs kuulostaa meidän nykyäitien korvissa? Meidän jotka vingumme siitä kuinka kotona olo on aliarvostettua ja ennen kaikkea alipalkattua. No onhan se, mutta kyllä asia saa uudet mittasuhteet kun yritän samaistua työkaverini tuoreen äidin tuntemuksiin. Olenkin taas hurjan tyytyväinen suomalaiseen hyvinvointivaltioon ja sen suomiin mahdollisuuksiin perhe-elämän joustoissa.

Viime vuosina hän joutui pitämään myös niitä huonoja katkoja. Vakavat sairaudet iskivät kerta toisensa perään kuin märkä tiskirätti päin näköä. Edellisestä oli vielä toipuminen kesken kun seuraava jo tuli. Palautumaan ei päässyt ja kunto katosi. Mieltä painoi huoli työyhteisöstä ja tekemättömistä töistä, vaikka kuinka yritimme vakuuttaa että pidämme puljun pystyssä ja hänen hommansa on keskittyä hoitamaan itseään. Palautumaan takaisin siksi lempeäksi, iloiseksi, kärsivälliseksi äitihahmoksi, joksi hän 24 vuoden aikana oli työpaikallamme muuntunut. Voimaantumaan virkeäksi ja toimivaksi eläkeläiseksi tai vaikkapa vapaaherrattareksi.

Yhteiseenkin työhistoriaamme mahtuu katkoja. Kun 15 vuotta sitten tulin taloon ensimmäisen kerran keltanokkanoviisina, perehdytti hän minut talon tavoille ja opetti luotsaamaan läpi sokkeloisen talon ja kapeiden kellarikäytävien. Kun sitten siirryin naapuritaloon, oli työkaveruus jo muuttunut ystävyydeksi. Jouluglögeillä tuli käytyä, pirteitä nimipäiväkortteja läheteltyä virastojen ankeissa sisäpostikuorissa talosta toiseen ja mökkimatkoillakin piipahdeltua hänen eteisessään. Minä kiersin muutamassakin työpaikassa, kunnes jokunen vuosi sitten palasin samaan työyhteisöön viereiseen työhuoneeseen. Yhteinen arki jatkui. Kunnes taas otin oman katkon ja viiletin virkavapaalle. Sieltä kuitenkin palasin, nyt jo kolmannen kerran samaan paikkaan!

Hänen viimeinen työviikkonsa oli varmasti muutakin kuin mukava ja helpottava. Siihen kuului myös surua. Ero tutusta työyhteisöstä, työkavereista ja hyvistä ystävistä, arkirutiineista matkoineen radan varresta pääkaupungin vilskeeseen. Tuli muisteltua menneitä: muutoksia työtehtävissä, työpisteissä, työtavoissa ja työyhteisöissä.  Tuli myös peilattua tulevaa. Oli tehtävä suunnitelmia ja ryhdyttävä toimeen jotta kunto kohentuisi ja jaksaisi ottaa ilon irti kaikesta vapaa-ajasta ja pitää itsensä aktiivisena + sosiaalisena. Kovasti painostimme myös pistäytymään työpaikallakin aina silloin tällöin Helsinkiin reissatessaan.

Hän ei ollut ainoa joka viikon varrella kävi läpi noita ajatuksia. Minä myös! Minä, joka juuri olin tuulettanut sitä että neuvolavaihe oli perheessämme vihdoin päättynyt, aloinkin miettiä eläköitymistäni. No, en nyt vielä kovin konkreettisella tasolla, mutta kuitenkin. Pistää miettimään ja vaatii toimenpiteitä jotta jaksaa itse jatkaa vielä vuosikymmeniä, ja kykenee sen jälkeen jatkamaan taas vuosikymmeniä virkeänä ja aktiivisena elämästä nautiskelua.

Voimia, iloa ja energiaa juuri alkaneeseen syksyyn!

Ja se pilke silmässä -katse kauas tulevaisuuteen!!!