Selailin viimeaikaisia otoksiani ja oikein yllätyin huomatessani kuinka paljon olenkaan kuvannut portaita! Jotain kaunista ja kiehtovaahan niissä on aina ollut kun ovat linssiini osuneet, mutta nyt kun tajusin rappuotosteni laajan määrän, niin aloin pohtia voiko asiaan olla jokin muukin selitys kuin vain visuaalinen viehätys.
Osaako joku psykologiaa kyökkitasoa pidemmälle lukenut kenties vastata asiaan? Keittiöpsykologiallani kun löydän asiaan vain sen selityksen että etsin nousuja ylös... Vai tarkoittaako se sittenkin sitä että eteeni tulee erilaisia nousumahdollisuuksia, mutta kysymys kuuluukin että käytänkö vastaan tulleet mahdollisuudet hyväkseni? Ja toisaalta: miksi ihmeessä ne pitäisi aina käyttää?
Toisaalta juttuhan on kieltämättä kaksisuuntainen: rappuja pitkin pääsee alaspäinkin. Pitääkö siis ajatus kääntääkin ylösalaisin ja hakea elooni laskeutumista johonkin? Mutta minne?
Näitä rappuja pitkin pääsi syksyiseen puistoon ja sinne mielikin tahtoo nyt, mutta tahtooko aina? Aivonystyrät ylikierroksille... Tai sitten teenkin juuri toisinpäin ja laskeudun levollisuuteen...
Ainahan ei nimittäin tarvitse nousta tai laskeutua, voi vain olla jos se hyvältä tuntuu. Lempeää, leppoisaa ja harmonista kaamosaikaa Sinulle!
En minäkään olen keittiöpsykologiaa pidemmällä elämänopinnoissa, mutta tein havainnon että kuvat on enimmäkseen otettu niin kuin portaita oltaisiin kävelemässä ylöspäin. Portaiden päässä odottaa palkinto :) suunta on siis hyvä. Hassu sattuma taas, lueskelin aamusta kirjaa "Valokuvan terapeuttinen voima" jossa käsitellään liikkuvan ja still-kuvien käyttöä taideterapiassa. Mielenkiintoisia juttuja. Jos kuvat olisivat alaspäin otettu portaikosta, symboliikkaa muuttuu. Voisin kuvitella kuvitella portaat lampeen tai järveen. Siinä olisi levollisen laskeutumisen tunnelmaa.
VastaaPoista