Salmiakki

Kansallisherkkumme ja suorastaan kansallisaarteemme. Äitini inhoaa sitä, minä rakastan sitä. Liekö sitä sukupolvien välistä kuilua? Niin tai näin, juuri äitini aikoinaan tutustutti minut tähän herkkuun. Pienen lapsen sai kävelemään reippaasti muutaman kilometrin matkan kotoa keskustaan asioille, kun tiedossa oli myös apteekkireissu jolla haettiin parinkymmenen gramman paperipussillinen vahvoja, kovia, suolaisia, litteitä ja pieniä makeisia. 

Aikoihin en ole enää apteekin salmiakkia syönyt, enkä varsinkaan niin pienestä pussista. Grammamääreet pussin kyljessä ovat muuttuneet kymmenistä sadoiksi ja sokeria tullut lisää niin makeismassaan kuin päällikuorrutukseenkin. Muksuna en ostanut salmiakkejani itse, enkä kyllä vieläkään tee niin. En nimittäin osta itselleni salmiakkia silloin kun olen karkkiostoksilla. Sen sijaan kyllä syön salmiakkia... Olen se salmiakkirosvo, joka käy lasteni karkkipusseilla...

Salmiakki nousi mieleen ja lapsuuden salmiakin maku jopa makunystyröille kun viime viikolla ompelin tilkuissa tämän tyynyn. Pepita-ruutua ja valkoista pellavaa taustalla, viistottuja neliöitä aplikoituna keskustaan. Syntyi Zalmijakiksi ristitty tyyny, joka kokonsa puolesta on sopivampi tähän tuoliin kuin alkuperäissuunnitelman mukaiset, tätä tyynyä isommat Tärähtäneeet sydämet.

Herkullista helmikuun loppupuolta Sinullekin!