Supersydämellistä

Taas toi tiukka kahden ämmän, tai siis ämmättömyyden kielioppisääntö heti kättelyssä... No, tässä tulee siihen liittyen viimeisimmät valmistuneet käsityöni, pari supersydämellistä tyynyä. Kuvat ovat harmillisen kökköjä, menneestä marraskuisesta viikonlopusta ei irronnut pätkääkään hyvää päivänvaloa, joten päivät valoa odoteltuani napsin kuvat sitten illalla kellertävässä keinovalossa.

Olen viime vuosina konkreettisesti havainnut sen että olen jumiutuva ihminen. Kun innostun jostain asiasta, niin jumiudun siihen ihan totaalisesti. Varsinkin käsityörintamalla tämä on tullut selväksi, tai muuten vaan korostunut. Kun neulon, neulon vain kaulahuiveja. Kun virkkaan, virkkaan vain isoäidinneliöitä ja kun ompelen tilkkuja, ompelen vain vanhoista vaatteistamme. No, sehän on alkuperäisajatuskin tilkkuilussa hyvin pitkälle ollut, joten oikeilla jäljillä ollaan ja vieläpä ajan kierrätyshengessä, mutta silti panee kyllä hymyilyttämään tää oma jämähtäneisyys.

Monesti olisi helpompi tehdä työ ja ennen kaikkea saada se lopputuloskin särmemmäksi, jos käyttäisi kaupasta vasta pakasta haettuja jäykkiä kankaita. Mutta ei, mun pitää ommella lerputtaviksi käytetyistä, ihanan pehmeistä vanhoista paidoista ja housuista. Toisaalta, eipä tämä taida olla "ongelma" kuin itselleni, joten jatkan niin kauan tällä linjalla kuin ongelma vaan pysyy positiivisena ongelmana.

Jotain uudistumista kuitenkin tapahtuu kaiken tämän jämähtäneisyyden keskellä. Kerroin jo aiemmin päätöksestä ryhtyä tikkaamaan töitä tiiviimmiin ja kehuin yhtä inspiraation lähdettä, tanskalaisen Trine Bakken kirjaa ”Pientä ja suurta tilkuista”.

Liekö sydämellisellä kansikuvalla ollut osuutta asiaan, koska kirjan löydettyäni töissä on alkanut sydämet vilkkua. Ensin alkulämmittelynä pienissä pussukoissa, ja nyt jo tyynyissä. Tässä työssä, tai siis näissä tyynyissä on hyödynnetty vanhoja pellava- ja villasekoiteprässihousujani, pyjamapöksyjä ja flanellipaitoja. Muksut hauskuuttelivat koko pesuetta tunnistamalla mistä mikin tilkku on peräisin.

Opettelin vasta tänä syksynä käyttämään kaksipuolisia, silitettäviä tukikankaita. Miten olenkaan pärjännyt ilman niitä tähän saakka? Ensin silittelin kangasta lasten synttärijuhlaviireihin, ja nyt sydämiin. Tukikangas nimensä mukaisesti tukee ihanasti vanhaa pehmeää kangasta, ja mahdollisti sydänten päällitikkauksen konetikkilangalla tiheällä siksakilla niin että lopputulos edelleen näyttää sydämeltä eikä virttyneeltä tiskirätiltä. Tässä kohtaa lämpimiä ajatuksia Kikille...

 

Sydänlappusten väliin surauttelin palat pyjaman lahkeesta. Siitä ja pienistä neliöistä housukankaita ompelin pötköt väliruudukoiksi, jotta sydämet eivät olisi aivan yhdessä sumpussa.

 

Tottakai myös näistä tyynyistä löytyy takaa siipan paitapuseroita ihanan valmiilla nappilistoilla. Tällä kertaa olin niin onnekas, että sain jopa ihan samanlaiset takuset, koska munkin silmää miellyttävä vaaleansini-valkoraidallinen paita oli osoittautunut niin mukavaksi että siippa oli hankkinut niitä aikoinaan kaksin kappalein. Täytyykin suositella hänelle jatkossakin tällaista lähestymistapaa paitahyllyyn...

Minä otan nyt sydämellisten ja nostalgisten tyynyjen lisäksi iloa irti mööbleeratusta makuuhuoneesta; myymällä vanhan suuren piirongin pois sieltä löytyi paikka kaipaamalleni lukunurkkaukselle, johon tämäkin vanha muinaisen Kumelan lasitehtaan konttorituoli päätyi mun istuskeltavakseni.

 

Sydämellistä päivänjatketta!