Pala palalta

Kesälomalla aloin automatkaillessa pidempien ajorupeamien ratoksi virkata. Ja mitäpä muutakaan kuin taas isoäidinneliöitä. Kun on jymähtänyt, niin sitähän sitten on, ja sillä sipuli! Varsinkin niin kauan kuin se itsestä tuntuu mukavalta. Matka oli mukava, ja ihania muistoja riittää muisteltavaksi. Työkin eteee, vaikka matka jo loppuikin aikoja sitten.

Syksyllä aloin taas istuskella kerran viikossa pari tuntia kovalla sohvalla vierassa aulassa muksuja soittotunneilta odotellessa. Muutaman istumiskerran jälkeen muistin kaivaa mukaan käsityöpussukkani, jossa kerä raidallista Seiskaveikkaa, koukku ja pienet sakset kulkevat näppärästi mukana käsveskassakin. Johan alkoi odottelevan aika lentää ja tilkkua taas syntyä!

Syksyllä kuvittelin näistä syntyvän mulle ponchon. Talvitakkiin kietoutuneena muistin taas jo valmiiksi muistuttavani lumiukkoa, ja päätin suosiolla että lapuistani syntyy jälleen peitto. Pakkasten paukkuessa nurkissa peitoille on käyttöä niin iltaisin sohvannurkkaan käpertyessä telkun ääreen, kuin viikonloppujen suurilla ylellisyyksillä, tupluureilla.

Kyllä tämäkin tästä vielä peitoksi virkkautuu tämän talven aikana, olen saletti! Tälle työlle on ollut nimikin valmiina jo ensitilkuista alkaen. Mansikkavaahdon pinkki, suklaakuoren ruskea ja vaniljanmaun vaalea aikaansaivat sen että tulevan peiton nimi alkaa sillä kielletyllä n-sanalla ennen sitä pusua, synonyymi nimelle taitaa tätä nykyä olla tylsä suklaapäällysteinen vaahtomakeinen. Kaikenlaisia nimenkorvikkeita herra Brunnberg joutuukin käyttämään.

Ystävä piti naistenjuhlat peittonsa valmistutta. Porukka siemaili kuplajuomaa ja kehui kilvan peittoa. Jokohan mäkin saisin aikaiseksi toteuttaa tuota kertakaikkisen loistavaa ideaa tämän peiton valmistuttua? Saattais jopa nopeuttaa valmistumista...
 

Niin tai näin, lämpimiä ajatuksia päivääsi!