torstai 13. helmikuuta 2014

Ompelu- ja neulekahviloissa



Käytiin ystävän kanssa tammikuun lopussa tutustumassa Siivouspäivän myötä ilmaantuneisiin ompelukahviloihin. Tapahtuman tuottaa Liikkuva linna, kiertävä muotoilukoulu. Alkusysäyksen näille kahviloille antoi Marimekon surrur -ompeluinspiraatiokirja ja sen oheistoiminnot. Pitkään Helsingin kahvilat kokontuivat Energiatalossa Kampissa, tätä nykyä Torikortteleissa kauniissa Bockin talossa Katariinankadulla. Kahviloita on järjestetty myös mm. Riihimäellä ja Porvoossa.

Tarjolla oli runsaasti ompelumateriaalia, koneita ja opastajia. Sekä kahvilaherkkuja suussasulavine lusikkaleipineen. Päätin hyödyntää vieraiden kangasvarastojen uutuudenviehätyksen ja värikirjon leikkelemällä tarpeet pariin kirjavaan lippusiimaan. Ja nauttia lusikkaleivän. Eivät suotta olleet kehuneet niitä!

Mutta se leikkely sitten ei ollutkaan mitään leikkiä! Niin välineurheilijaksi sitä on päästänyt itsensä tilkkuilun myötä: kankaat olen vuosia leikannut leikkurilla, viivaimella ja leikkausalustan viivastoja ja mittoja käytellen ergonomisessa, tai ainakin seisovassa asennossa, joten peffa kiinni soffalla saksilla vapaasti kolmioita leikellen meinasi pukata hiki otsaan ja kainaloon. Hetken aikaa sitä joutui kakistelemaan ennen kuin löytyi aivoista se what the hell -vaihde ja annoin saksien laulaa ison pinon kolmioita.

Leikkasin kolmiot kaksinkerroin taittamistani, nurjat puolet vastaikkain olevista kankaista. Ompelin ne isolla siksakilla päällekkäin kahtia taitetun räsymattokudekaitaleen väliin. Näin oikea puoli on esillä kummallakin puolella viiriä. Kun nauha oli valmis, ompelin vielä toisen kierroksen siksakkia, jolla koukkasin kolmion jokaiseen viiriin. Suunnitelmissa on heittää viirinauhat vielä pesukoneeseen ja kuivausrumpuun pyörimään, ja antaa näin viirien reunojen hapsuuntua toivon mukaan hauskan näköisiksi.

Menimme kahvilaan heti yhden jälkeen sen avauduttua. Neljään mennessä koneita jo jonotettiin, ja omani alkoi harmillisen sopivasti takkuilla, joten luovutin paikkani seuraavalle tarvitsijalle ja päätin ommelle toisen viireistä valmiiksi kotona. Valmiin taittelin tyytyväisenä kauniisti kasaan odottamaan pesuja ja ajan myötä ihania kesäisiä juhlia, jotka sieluni silmin vision tammikuisessa hyytävässä kylmyydessä ommellessani. Viirien päihin jätin oikein pitkät nauhat, jotta viirit voi sitoa hyvin, hyvin paksuihin puihin vaikka mökkimaastossa.

Kahvila oli melkoinen elämys, kuten varmasti kaikille sinne saapuneille, niin tyytyväisiä ilmeitä ja suomalaisille kovin harvinaista itsekehua tehdystä työstä ja ilosta siellä sai ihailla. Meidän pitäisi oikein harjoitella tuota taitolajia... Oli myös ilo seurata erästä mummia ja lapsenlasta. Mummo istui ompelevan tytön vieressä ja harvakseltaan kommentoi jotain kannustavaa lapselle, joka itsenäisesti ompeli. Olivat käyneet kahvilassa aiemminkin. Taisi olla tärkeä kädentaitojen siirto sukupolvelta toiselle käynnissä.

Me kaksi ensikertalaista nyt vaan taisimme olla ei ihan sitä vakiokävijäkuntaa: toinen meistä kässämaikka ja toinen tilkkuhifistelijä. Ainakin mulle tuli ihan puun takaa pari asiaa: se että ihmiset ovat onnesta sykkyrällään ommeltuaan pari suoraa saumaa ja luotuaan näin kaita- ja tyynyliinoja, sekä se että monella tulijalla oli oma työ mukana: housut lyhennettävänä tai puseron ratkennut sauma korjattavana. Että siis todella meidän hyvinvointiyhteiskunnassa on olemassa naisia (miehiä täällä ei näkynyt), joilla ei ole ompelukonetta! 

Mä taitaisin mieluummin nähdä nälkää kuin olla ilman konetta. Sitä paitsi ainakin hetkellisesti se tekisi mulle vain hyvää... Silläkin että tästä helposta ompeluksesta tuli melkoinen murheenkryyni: kahvilan kone sakkasi ja työ jäi harmillisesti kesken. Kotona sitä sitten jatkaissani aikani ihailin oman koneen tasaista siksakkia ja kehuin konetta mielessäni. Olisi pitänyt kehua ääneen, sillä ylikuumensin koneeni ja sekin sakkasi! Alasyöttäjä jumiutui, ja keskeneräinen työ jäi jo toisen kerran kesken! Argh!

Kaikesta tuosta huolimatta suosittelen kovasti käyntiä ompelu- ja neulekahviloissa, jos aihe suinkin houkuttaa ja haluaa viettää hauskaa retkipäivää ystävän kanssa. Aivan yhtä hyvin niihin voi monen muun tavoin mennä yksinkin. 

Yllä kertomaani huomattavasti leppoisammissa merkeissä sujui viime vuoden loppupuolella visiittimme Järvenpäässä sijaitsevaan Neulekahvila Lentävään lapaseen. Paikka oli kuin suoraan Kate Jakobsin Lankakauppa-kirjoista. Ihania mööbeleitä, vahvoja värejä, pehmeitä lankoja, innostunut henkilökunta, houkuttelevia lahjatavaroita ja herkkuja kahvilatiski pullollaan. Tuli moisessa runsaudessa jo valinnanvaikeus. Lähtemättömästi mieleen on jäänyt ensivaikutelma tälläkin kertaa: Jos ständi pihalla on tällainen, ei sisältökään voi olla huonoa lainkaan! Ei totisesti ollut, eli jälleen suosittelen rauhallista käyntiä neulomus matkassa.




Lämpimiä ja mukavan pehmeitä terkkuja kaffiloista!

 

4 kommenttia:

  1. Kuiskaan hyvin, hyvin hiljaa: ikinä en ole omistanut ompelukonetta enkä ikinä ole sellaista edes kaivannut. Onneksi tää kuiskaus ei kuulunut sinne asti!

    Hieman kovemmalla äänellä toivotan ihanaa ystävänpäivää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiia, ajattelin sua tätä kirjoitellessani... Mietin että munkin ystävistä saattaa löytyä joku koneeton. Mut eiks oo ihanaa että ajattelen sinua siis sekä eilen että tänään? Ihanaa ystävänpäivää <3

      Poista
    2. Kiva olla ajatuksissasi! Ja tää paljastus ei nähtävästi kuitenkaan järkyttänyt ;)

      Poista
    3. Ei, mulla oli ollut vuorokausi aikaa pohtia asiaa. Ilmankos heräsin neljän jälkeen taas...

      Poista

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)