maanantai 22. syyskuuta 2014

Viha ja suru

Osa tekstistä on 28.10.2014 poistettu saamani kehotuksen vuoksi.

Niitä kumpaakin on mahtunut muhun viime kuukausien aikana käsittämättömän paljon, ja mitä erilaisimmista asioista. Aluksi ajattelin niiden olevan vain suuren suurta petetyn ihmisen ja hajotetun perheen toisen aikuisen apinanraivoa ja pettymystä siitä että jotain meille annettua kertakkaikisen hienoa ja ainutkertaista ei edes yritetä pelastaaa, koska aikuista ihmistä, puolisoa ja kolmen lapsen isää ei vaan huvita. 

On ehkä helpompi lyödä hanskat tiskiin ja aloittaa alusta muualla. Kissanviikset sanon minä, ei tasan tarkkaan ole! Vaikka puolison hylkää, niin jäljelle jää ne kolme rakasta lasta, joiden kanssa pitää opetella elämään osa-aikaisesti ja se toinenkin petetty perhe. Mitä uutta näistä kipeistä, isoista möykyistä kumpuaa tuoreeseen parissuhteeseen heti kättelyssä työstettäväksi? En kadehdi, mutten myöskään sääli. Sitä saavat mitä ovat tilanneet.

Omaa vihaa ja surua työstäessä yllätyin sen rajuudesta, niin primitiivisiä ajatuksia päässä pyöri ja suusta ulos ryöppysi. Itsekin säikähdin. Aloin pelätä muuttuvani katkeraksi akaksi. Onneksi ystävä pakotti mut lukemaan itsekin lukemansa jenkkiavioeroguru Bruce Fisherin kirjan "Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy". Ajattelin silmäillä kohteliaasti kirjaa jotta voin hänelle asian kuitata, mutta kirja vei täysin mennessään, ja jo puolivälissä lukemista olin ilmoittautunut Fisherin eroseminaarit Suomeen tuoneen Kari Kiianmaan 11-viikkoiseen seminaariin. Sen alkamista sentään ehti heinäkuusta syyskuun puoliväliin asti hartaasti odotella! Kiitos Satu kun "pakotit" tähän <3

Seminaari alkoi viime viikolla, ja taas huomenna ryhmä kokoontuu. Välissä on luettu kirjaa ja tehty kotitehtäviä; soiteltu kurssikavereille, kirjoitettu tunnepäiväkirjaa ja listattu asioita joista itsessäni pidän sekä tehty joka päivä jotain hyvää itselle. Se on kivaa se :)

Elokuussa tuntui jo että elämä voittaa ja erossa alkoi nähdä monia hyviäkin puolia. Syyskuussa on palattu vuoristoradalle. Kaksosten 10-vuotissynttärit kahdessa kodissa osin jaetulla ja osin samana viikonloppuna kahteen kertaan juhlivalla päällekkäisellä juhlaväellä, ja niin heidän 10-viikkoisen erokerhon kuin mun eroseminaarin käynnistyminen ovat taas nostaneet kyyneliä silmiin tulviksi saakka. 

Joka toinen tunti nauttii vapaudesta jossa on vain kolme lasta passattavana ja välillä paljonkin ihan omaa aikaa, ja sitten syöksyy vauhdilla notkoon, jossa ei keksi elämälleen mitään tarkoitusta. Siltikään että elämäni on täynnä ihania, inspiroivia, kauniita ja kivoja asioita ja ihmisiä. Pettymys petoksesta vaan on niin julmetun suuri ja siitä ylipääsy työlästä. Kun samaan aikaan vedetään mattoa jalkojen alta monta vuotta yhteisestä historiasta, hajotetaan perhe ja murskataan tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet yksipuolisella päätöksellä, lähtee happi palleasta pitkäksi aikaa, yhä uudestaan ja uudestaan.

Ihminen on vereslihalla ja jokainen naarmutus avaa taas paljon vanhaa. Kun lapset kertovat isän kodin sisustuksesta ja tajuaa ettei se ole siipan käsialaa, vaan toisen naisen sisutelleen lemmenpesää asuntoon jossa minäkin olen asunut, kun tytär ei saa patjalla unta muttei pääse isän viereen mun vanhalle patjalle, koska siinä on toisen naisen lakanat, kun kuulee naisen kosiskelevasta ensitapaamisesta minun lasteni kanssa tai kun tajuaa tämän suunnitelleen ja ohjeistaneen lasteni synttärijuhlavalmistelut niin että lapsenikin tajuaa asianlaidan, kun kyyneleet silmissä pyytää isältä lempikeksejään juhlapöytään ja isän pitää varmistaa asia rakkaaltaan. Kun tyttö kertoo hermon menneen ruokakaupassa ollessaan isin kanssa kaksin juhlavalmisteluostoksilla, mutta kahden aikuisen koko ajan viestitelleen ja soitelleen ostoslistasta. Kun kuulee täydellisesti järjestettyjen juhlien koristeluista melonitikutuksineen, silkkipaperi- ja ilmapallokoristeineen sekä tunnelmavalaistusviritelmineen ja ymmärtää juhlien olleen aivan napakympit eskarilaiselle. ...xx..., ei mun neljäsluokkalaisille.

Se nainen on niin tullut mun reviireilleni! Makoilee mun sängyssä, valitsee vaatteet ja mööbelit mun miehelle, järjestää mun lasten juhlat ja istuskelee vielä mun lasten koulun portilla mun paikalla autossa, jossa en ole ikinä kyllä edes istunut. Se sattuu, se vihastuttaa ja se surettaa! Se herättää yöllä kun vatsassa on iso möykky ja rinnan päällä siirtolohkare. Juuri ja juuri lohkareen alta pääsee hivuttautumaan kohden yöpöytää sen verran että saa heitettyä napin naamaan ja tainnutettua itsensä kemialliseen uneen muutamaksi tunniksi, jotta taas selviää arjesta.

Fisher jakaa kirjassaan 19 askelmaan prosessin joka auttaa meidät sopeutumaan rakkaussuhteen päättymiseen. Oli valtavan huojentavaa heinäkuun helteillä räkää ja kyyneliä valuessani löytää surun ja vihan askelmat hyvin alusta tätä prosessia. Ne eivät siis olekaan mua katkeraksi akaksi vääntäviä tunteita, vaan asioita joita tarvitaan osana paranemisprosessia. Niitä kuuluu kokea ja ne puhdistavat mua, jipijajee!

Joogaohjaaja Kylli Kukk mainitsi vähän aikaa sitten haastattelussa jutun, joka kolahti mulle kertakaikkisesti. Huorittelua olinkin suullisesti harrastanut aktiivisesti viime kuukaudet, mutta nyt huoraaminen onneksi sai uudenkin, lempeämmän merkityksen. Minuun itseeni liittyvän ja ohjenuoraksi otettavan. Tämän mä pyrin pitämään mielessäni ja 11 viikossa seminaarin edetessä toivon vapautuvani näistä kahlitsevista ja musertavista tunteista.


Fisherin kirjassa on nyt toisella lukemisella silmiin osunut, tai ainakin ajatuksiin asti päässyt toteamus siitä kuinka turmiollista on ripustautua kuolleeseen suhteeseen. En koskaan, koskaan pitänyt suhdettamme sellaisena, ja tuskin kukaan muukaan kuin ehkä aviomieheni, mutta nyt ymmärrän sen olleen kuolleen jos toinen meistä sen sellaiseksi koki. Jos ei ollut enää vuosiin rakastanut puolisoaan muuten kuin lastensa äitinä, ja jos ei nähnyt mitään tulevaisuudessa meitä enää yhdistävää asiaa, eikä ylipäätään yhtään mitään pelastamisen arvoista meidän kahden suhteessa.

Vielä pari viikkoa sitten, kuopuksen synttärinä viestin hänelle etten ymmärrä kuinka voimme heittää kaiken hyvän pois ilman ainuttakaan yritystä pelastaa sitä, ja että mielestämme olemme edes pelastusyrityksen velkaa lapsillemme. Sain vastauksen ettei hän voi kuvitellakaan tässä elämäntilateessa rakentavansa elämäänsä vain lasten varaan, vaikka ikävöikin heitä koko ajan. Sen suorempaa viestiä ei rivien väliin olisikaan voinut enää kirjoittaa, ja se on pakko ymmärtää ja hyväksyä täällä roskiksen pohjallakin. Silti se surettaa kovasti ja vähän vihastuttaakin vielä.

14 kommenttia:

  1. Anonyymi22/9/14

    Olipa hyvä kirjoitus! Ymmärrän tunteesi ja olotilasi. En tiedä miten osaisin lohduttaa tai sanoa jotain järkevää...mutta sinä pärjäät ja sinulla on kolme ihanaa lasta...mies on täysin vastuuton. t. Sari J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ei tässä tilanteessa tarvitsekaan osata sanoa mitään järkevää, sillä ei tämä olekaan ihan järkevää puuhaa. Riittää että olet olemassa ja kommentoimassa, joskus nauramassakin kun joudut vieressä kuulemaan purkaustani ;)

      Poista
  2. Anonyymi22/9/14

    Voi että, sä olet kyllä niin rehellinen itsellesi ja tunteillesi ja koko ympäristölle, että tästä prosessista ei voi seurata kuin hyvää, tästä seuraa huippua! Halauksia <3 t. Anna PS Keskuspuisto on ihana :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kannustuksesta <3 Tähän caseen liittyy niin paljon salailua ja harhaanjohtamista, että mä en pysty enkä halua itse tuottaa muuta kuin Toivottavasti tämäkin on osa shokista paranemista.

      Poista
    2. ... siis: muuta kuin rehellistä tekstiä niin suusta kuin sormenpäistä.

      Poista
  3. Anonyymi22/9/14

    Olen niin pahoillani tilanteestasi :(

    Kai tuo viha ja suru tulevat vielä voimakkaammin pintaan koska sinä olet niin eri vaiheessa eroanne kuin ex-miehesi. Hänelle homma on jo taputeltu ja mahdolliset surut surtu teidän suhteenne osalta, sinut taas tuupattiin tuohon eroprosessijunaan tahtomattasi ja yllättäen, ilman mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumiin. Miehelläsi on kuitenkin omassa ilmeisesti jo vuosia kestäneessä eroprosessissaan ollut koko ajan turvallinen perhe ja arki siinä tukemassa, joten sen eron työstäminen on ollut ihan erilaista kuin sinun eroprosessiin sopeutumisesi samalla kun sopeudut myös täysin erilaiseen arkeen ja rooliin perheessä. Jos sinäkin olisit saanut käydä eroanne läpi pikkuhiljaa niinkuin miehesi niin ehkä se olisi vähemmän vuoristoratamaista ja rankkaa. Ehkä. Aika paljon jossittelua. Ainakin voisi olla ettei tuntuisi niin paljon siltä että miehesi nykyinen on sinun paikallasi jos se miehesi vierus olisi ehtinyt viiletä tyhjillään edes sen aikaa ettet kokisi sitä tunnetasolla omaksi paikaksesi.

    Jos tämä menee liian intiimiksi niin ymmärrän jos et vastaa, mutta oletko sinä yleensä kotona hoitanut juhlajärjestelyt yms? Että onko eksäsi vaan tottunut siihen että rouva hoitaa, laittaa ja järjestää ettei ihan oikeasti tajua että hänen pitäisi nyt osata tuoda lastensa asiat ilmi esimerkiksi keksien ja muiden osalta koska se nykyinen ei tunne niitä lapsia vielä yhtään. Todella tökeröä kyllä jos rupeaa lapsen edessä kolmannelta osapuolelta varmistamaan onko soveliasta ostaa lapsen haluamia tuotteita lapsen omille kutsuille...herää kysymys kenelle niitä juhlia siinä oikein pistettiin pystyyn. Ehkä kyyhkyläiset jossain vaiheessa oikeastikin huomaavat etteivät ole enää kahden. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

    Voimia ja valoa alkavaan syksyyn <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  4. reetta22/9/14

    Kuulostaa taas niin tutulta, siskoni joka erosi 3 vuotta sitten niin vieläkin tulee hänen ex-mieheltään soittoja kuinka eletään niinkuin nykyinen vaimo sanoo, mutta onneksi siellä lapset on tajunneet tilanteen, nykyään lapset käy tosi harvoin isänsä luona. Nykyinen makaa sohvalla päivät pitkät kun on äitiyslomalla, kun piti siihen vielä väsätä pieni sisarpuoli. Täytyy sanoa että on nämä maailmankirjat sekaisin kun niin itsekkäitä ollaan, jätetään vähän ensi viikkoon, vaikka enemmin nauitaan jostain ihan muusta. Nyt toivotaan että kaikki järjestyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nautitaan mieluummin oikein olan takaa silloin :)

      Poista
  5. Wau. Puet kaiken niin hyvin sanoiksi. Minä varmaankin olisin sinun housuissasi joko räjähtänyt tai enemmän tai vähemmän huumattuna. Viha on hyvä. Suru on hyvä. Joskus olen kokenut, että mitä pontevammin voin vihata -ja sanoa sen - sitä nopeammin olen toipinut. Ryhdyin oikein vihaharjoituksiin ja päästin mielikuvituksen valloilleen.

    Minä sun nurkkauksessa tässä asiassa.Kai jokaiselle joskus tulee hetki, ettei ihan muista miksi se toinen ihminen oli niin tärkeä ja rakas. Että oikein piti perhe perustaa. Silloin kyllä pitäisi tehdä tiedostaen ja aktiivisesti töitä ja muistella ne hyvät asiat. Eikä selittää, että on jotenkin pystyynkuivunutta ja tylsää. Löytyykö se onni sitten toisesta suhteesta. Tai kolmannesta, neljännestä? Mites kun arki tulee vastaan? Kun taas totutaan?

    Mä len odottelemassa lääkärin vastaanotolla. Kun luin synttäreistä ja ehtoisasta äitipuolesta sähläämässä alkoi sen verran kiukuttaa, että vahingossa kirota pärskäytin. Onnenksi eivät ymmärrä suomea.

    Olet kyllä ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sorry, tuli ihan hirveästi kirjoitusvirheitä! Olen vähän tuohduksissani.

      Poista
    2. Kiitos, niin sinäkin! Vihaharjoituksesi ja ääneen lekurissa kiroilusi saivat mut hymyilemään muikeasti :)

      Poista
  6. Vapauttavaa raivoa. Repesin tuosta autossa sun paikalla istuskelusta, jossa et tosin ole ikinä ollutkaan. Tuo vuoristoratailu on normaalia ja parempi päästellä höyryt pihalle kuin paaduttaa ne sisälleen. Sinä selviät voittajana, se on selvä. Tsempit huonoille hetkille, niiden jälkeen tulee aina parempia päiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, hyvä että mäkin saan muita repeilemään enkä vain repeile muiden reaktioille :). Kiitos, pakko uskoa parempaan tulevaan!

      Poista

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)