Vuosi sitten

Vuosi sitten palasimme illansuussa Tallinnasta perhepääsiäisloman lopun vietosta. Aurinkoisiin pääsiäispyhiin oli mahdutettu tuota reissua ennen pääsiäsvieraita ja kirppisilottelua Hietsussa, jossa myytiin autollinen lastentarvikkeita muuton alta jo pois. Olihan koti pantu juuri myyntiin ja innolla käyty miehen varaamissa asuntoesittelyissä etsien suurempaa perheasuntoa lasten kasvaessa suuremmiksi, äänekkäämmiksi ja tilaa vievemmiksi. Oli käyty myös mökillä juomassa isovanhempien kanssa kevään ensimmäiset terassikaffeet ja herkuteltu kukallinen pääsiäiskakku. Sormet aavistuksen kohmeessa oli jo suunniteltu kovasti tulevaa kesää mökillä. Tallinnassa oli herkuteltu, ammuttu jousipyssyllä linnan muurien juurella ja nautittu paahteesta, riisuttu kevättakkeja helteessä päältä. Etsitty väsymykseen saakka neidille mieluisaa maatuskanukkea, ja vihdoin sellainen löydetty juuri ennen kuin piti palata laivalle. Oli ihmetelty isiä, joka ei pysty pääsiäispyhinäkään irrottautumaan puolen vuoden kovasta duuniputkesta, vaan joutui lomallakin räpläämään puhelintaan aivan jatkuvasti. Ei ymmärretty, eikä olisi maailman parhaasta isistä ja superrakkaasta puolisosta uskottukaan, että luuria räplätessä hoidossa olikin ihan muuta kuin työasiat.

Vuosi sitten myöhään illalla kotiutuessamme arkeenpalaamisrutiineista ei toisella perheen aikuisista ollut käsitystäkään. Sohva ja känny vain kutsuivat. Saatuani ylikierroksilla käyneet, mutta aamulla arkeen heräteltävät lapset nukkumaan alkuyöstä istahdin miehen viereen ja ihmettelin ääneen sitä että hän puolisonsa lisäksi ryhtyi nyt laiminlyömään jo lapsiaankin. Heitin lähinnä vitsinä kysymyksen onko kehissä nyt kenties joku toinen ja sain välttelevän, mutta myöntävän vastauksen. En ollut uskoa kuulemaani, ja aivot eivät sitä tajunneet pariin päivään. Eivät silläkään että isi kertoi seuraavana aamuna ennen kouluun lähtöä lapsillekin asian: Isi rakastaa toista naistan enemmän kuin äitiä, eräiden toisten lasten äitiä.

Vuosi sitten ehdotin parisuhdeterapiaan menoa, vetosin kaikkeen siihen superhyvään joka meillä oli, ja joka oli ehdottomasti aivan liian arvokasta poisheitetäväksi. Sain vastauksen että siellä käyvät vain he, jotka haluavat korjata suhteensa. Heillä kahdella oli tulevaisuudensuunnitelmia, ja niihin eivät mitä ilmeisimmin vanhat perheet kuuluneet.

Vuosi sitten pommi jysähti ja isosti. Perhe-elo oli ollut tiivistä ja hauskaa, ulkopuolisiltakin kuuli säännöllisesti kommentteja siitä kuinka ihana perhe meillä on, tai kuinka hyvä pari olemme. Yksi osapuoli vain oli eri mieltä, muttei tullut maininneeksi asiaa. Ei ennen kuin puhelinta tyynyn alle piiloon sujauttaessaan, ei ennen kuin vasta kiinni jäätyään kysymyksiin takellellen vastaillessa, ei ennen kuin puoli vuotta kahta perhettä pettäen ja tuhoten hoidossa rohkaistuttuaan.

Vuosi sitten elämältä putosi pohja. Kaksikymmentä vuotta, lähes puolet elämästä, elämäni keskiö oli ollut tuo mies. Mies jota olin sokeasti rakastanut toisen puutteet ja ärsytykset hyväksyen. Mies jonka kanssa olin rakentanut aivan uuden elämän; vaihtanut kotikaupunkia, osin ystäväpiiriäkin, saanut tutuikseni liudan mukavia sukulaisiaan, hankkinut maailman ihanimmat lapset, remontoinut koteja ja mökkejä, reissannut ja suunnitellut tulevaa. Mies joka oli ollut peruskallioni, kirjaimellisesti petti ja minä luhistuin siinä äkkisyöksyssä. Kerroin entiselle kalliolleni elämänhaluni olevan olematon, ja sain vastaukseksi onnellisen hymyn sekä kommentin että hän kyllä mielellään viettää aikaa paljon enemmän, tarvittaessa jopa kokonaan, lasten kanssa... Tuolloin tajusin että tästä on noustava, pärjättävä ja selvittävä! Lasten vuoksi.

Vuosi sitten alkoi rankka räpiköinti. Alkushokista selviydyttyäni olinkin kahdesta aikuisesta se joka kykeni toimimaan rationaalisesti kun hormonit eivät säädelleet koko aivotoimintaa. Olin meistä kahdesta se joka ei hylännyt omassa sekasortoisessa tilassaan puolison lisäksi myös häkeltyneitä ja surullisia lapsia. Olin myös se joka varmisti että kaikki perheenjäsenet saavat apua, järjestin tapaamisia niin juridiikan kuin hyvinvointimme tiimoilta erilaisten asiantuntijoiden juttusille ja siinä samalla metsästin vauhdilla uutta kotia, koska aiemmin niin innolla odotettu asia toteutui samassa mylläkässä: koti meni nopeasti kaupaksi.

Vuosi sitten minulla ei ollut mitään käsitystä todellisista voimista ja kyvyistä. Tiesin kyllä olevani voimakas ja kyvykäs, mutta ne voimat ja kyvyt liittyivät mukavan elämän pyörittämiseen. En osannut edes kuvitella mitä kaikkea vuoden varrella tulisikaan vastaan, ja millaista kakkaa siinä sivussa sataisi niskaan. Miten ennen se kaikkein rakkain ja luotettavin ihminen tuntuisikin ventovieraalta pedolta, jolta piti suojautua leipäveitsi tyynyn alla nukkuen kun toisen käytös univelassa ja hormonihöyryissä muuttui äkkipikaisen tunnistamattomaksi, tai hoidella aivan kaikki asiat juristien avulla, kun valehtelu ja vedätys ei päättynytkään silloin kun siihen loppui tarve. 

Eilen multa kysyttiin miten suhtaudun nyt eroomme. Kysymys hätkähdytti, mutta olen onnellinen ja kiitollinen siitä. Se pani ajattelemaan. Vastausta tosin en joutunut ajattelemaan, se soljui heti suusta ulos. Kerroin olevani hyvillä mielin siitä että asiat ovat nyt jälleen oikein hyvällä mallilla. Lapsilla ja mulla on kiva ja onnellinen koti jossa kaikki viihdymme loistavati, uusi asuinalue on mukava, välit isovanhempiin ovat säilyneet läheisinä ja muksut + minä tunnumme selviytyneen. Elämänrytmi on meillä asettunut päiviin jolloin lapset ovat kotona, ja päiviin jolloin ovat poissa kotoa.

Se mikä erossa edelleen suuresti surettaa on tapa jolla se toteutui. Petoksella, salailulla, valehtelulla, harhaan johtamisella, sokealla raivoamisella, päätösteni ja jopa sukulaisteni (nimeltä poislukien yhden) nollaamisella vielä lopullisenkin eron astuttua voimaan. Mitä ne enää hänelle kuuluvat, olisi pitänyt suunsa kiinni, niin meillä olisi ehkä säilynyt edes puheyhteys! Mun ei tarvitse sietää tuollaista käytöstä keneltäkään, kaikkein vähiten häneltä.

Yhä edelleen ajattelen että eron edetessä erilailla saattaisimme nyt olla toistemme parhaat kaverit ja tukea toinen toistamme. Rohkeutta kertoa tunteistaan selvästi (=ei riitä että sanoo ettei meillä ole oikein yhteisiä tavoitteita) ja ajoissa (=ennen toisen syliin hakeutumista) ihailisin ja kunnioittaisin, petosta ja jatkuvaa valehtelua sekä henkistä alistamista halveksin!

Eilen kerroin kysyjälle käyneeni läpi niin kovan koulun, etten toivo sellaista kenellekään. Varsinainen selviytymisen korkeakoulu, josta ei väitöksiä tai ainakaan väittelyitä ole puuttunut. Silti olen tyytyväinen että se on käyty, sillä siinä mankelissa pyöriessä ja liiskautuessa uudelleen ja uudelleen opin tajuamaan selviytyväni ihan mistä vaan. Vieläpä voittajana, jos voiton kriteerinä on se että olen kyennyt järjestämään elämän taas hyväksi lapsille ja itselle. 

Toivon että vuoden päästä 2. pääsiäispäivänä en enää mieti asioita jotka tapahtuivat kaksi vuotta sitten. Paljon tavoittelemisen arvoisempaa on vaikka se että vuoden päästä pääsiäisen päätteeksi ähkymme muksujen kanssa suklaamunien, mämmin ja pashan jälkeisessä sokerihöyryssä. Tai että heräilemme Mörskällä mökkeilykauden lämpimänä ja aurinkoisena pääsiäisenä siellä jo käynnistäneinä. 

Sitä saa mitä toivoo ;)