Käynnissä

Mikä ihme voikaan tehdä rakkaan, mieluisan ja inspiroivan harrastuksen käynnistelystä aina ajoittain niin käsittämättömän tahmeaa??? Niinkuin nyt oli pitkin kevättä odotetun, suunnitellun ja höpötetyn parvekeompelun laita.

 

Viime viikolla annoin väliaikaraporttia siitä kuinka homma on jo melkein käynnissä. Yksi korjausompelus oli tehty. Toinenkin tuli tehtyä. Eilisen perusteella voi vihdoin jo sanoa ompelun käynnistyneen. Ainakin melkein. Enää pitäisi yksi mökki maalata loppuun saakka, yksi peitto virkata valmiiksi, yksi kirja (Intian matkan muistoja tuoreuttava hauskan hömppä "Delhin kauneimmat kädet") lukea ennen kirjaston eräpäivää ja toisaalla kirjoittaa yksi gradu valmiiksi, jotta oltaisiin alkuperäissuunnitelman mukaisissa ompelumoodeissa. Ihan kohta, ihan kohta onneksi ollaan...

 

Virittelin eilen itseäni ompeluspuuhaan pikkuhiljaa ompelemalla pussukoita loppuunnukutuista kapiolakanoista ja joulutablettien ompelusta ylijääneistä punakuoseista.

 

Näihin on mukava sujautella kesälahjoja ja tuliaisviemisiä. Ompelemaan ylipäänsä vihdoin ryhdyin, koska piti koota kiitokset ison palveluksen tehneelle ihanaiselle. Hän oli kuvankäsitellyt hiekkaisia varpaitani ja mennyttä rusketustani, joten sai kiitoksina pitsipussillisen ylellistä saksalaista vuorikristallisuolaa omiin jalkakylpyihin ja suojakertoimellista päivävoidetta rusketustaan ylläpitämään.

Pussukoiden yläreunat näyttävät kuvissa hassusti niiaavan. Niin ne tekevät myös reaalimaailmassa. Kyse ei kuitenkaan tietenkään ole siitä että olisin ommellut hutiloiden, vaan siitä että äiteen kapiopitsit ovat vuosikymmenet vuoteissa, keittopyykeissä ja mankeleissa pyörittyään saavuttaneet asteen, jossa voivat vetäytyä juuri siihen suuntaan kuin haluavat kenenkään kohentelematta edelleen ah niin kauniiden vanhusten ryhtiä, päinvastoin käsitellessä melko helläkätisesti näitä aarteita.

Samalla innolla vielä ratkoin ja ompelin uuteen muotoon parit kapiolakanoiden reunapitsit nimikointeineen Mörskälle patjanpäällisiksi. Niistä saletisti kuvasatoa myöhemmin. Nyt olo on hyvä ja mieli huojentunut siksi että ompelukset ovat taas hurahtaneet käyntiin. Luova puuhastelu on niin parhautta ja ihanaa nollausta arjen jutuista. Ompelukassissa koskemattomana ollut peittotyö nähnee päivänvalon lähipäivinä.

Eiliset ompelukset syntyivät yksin. Seuraavat toivottavasti jo ystävien kanssa ommellen. Paikkaustyötkin tein ihan yksin. Aina en kuitenkaan ole viime aikoina Tilkkuterapian jäätyä kesätauolle ommellut yksin...

Tän jutun vois tietty jemmata ihanana salaisuutenakin, mutten millään malta <3 Inzenjööri nimittäin halusi isot istuintyynyt terassilleen Intiasta tuomastamme sarikankaasta. Osti ihan itse (uutta mulle) tarkoitusta varten isoja sisustyynyjä ja pienen rahinkin. Ajattelin että iltana parina urakoin hommat hoitoon, mutta mutta... 

Mitä kuuluikaan parvekkeelta kun vasta korjailin kyökkiin viimeisiä iltagrillailun tarvikkeita? "Hei mä keksin jo mistä virrat pannaan päälle! Ai ja pakki menee tästä päälle! Sittenkö vaan suoraa tikkiä?" Insinööri ja kone saman pöydän ääressä... Se mies on tiennyt alusta saakka mitä sanoa jotta saa mut sekaisin, mutta nyt otti kyllä varsinaisen loikan vielä järeämmällä kalustolla! Olen myyty.

Ilta muuttui hämäräksi ja loppuompelusten osalta jo pimeäksi yöksi. Hädin tuskin näin kankaita leikellä hänen niitä ommellessa päällysiksi. Parvekkeella ei ollut juuri muuta valaistusta kuin lamppu koneessa. Oltiin niin tohkeissamme ettei huomattu edes romanttisesti kynttilänvalossa ryhtyä ompelemaan. Aamuauringon valossa oli palkitsevaa sitten ihailla kolmea pulleaa tyynyä ja sitä yhtä rahia, jotka kimaltelivat oranssia ja kultaa välkkyen.

Toiset ne harrastaa yöjuoksuja, toiset yöompeluja!!

Niin tiedän kumpi on mun juttuni <3