7.3.17

Aika tekee tehtäväänsä

Kävelin eilen töistä entiselle kodille. En ollut dallannut reittiä enkä kotikatua sitten shokkieron myötä tulleen vauhdikkaan sieltä pois muuton, kohta kolmeen vuoteen. Ajatus lasten rikotulle lapsuudenkodille paluusta ei ollut houkutellut, päinvastoin. Niinpä suorastaan jännitti etukäteen koko ajatus, mutta kun kerran töistä olin menossa rientoon entiselle kotikulmille, niin ajattelin ottaa homman testinä. Henkisenä sellaisena, Luojan kiitos ei sentään vielä fyysisenä.

Testi kuitenkin tavallaan päättyi ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa. Ajatuksissani nimittäin lähdin kulkemaan omia polkujani, enkä suinkaan suorinta reittiä, sitä entistä työmatkaväylääni pitkin. Tosin työpaikkakin on noiden vuosien aikana muuttanut, joskin vain korttelin laidalta toiselle, mutta kuitenkin, joten selittelin sillä hairahdustani toisille poluille...

Vanhalle reitille palattuani olo oli kahtiajakoinen; toisaalta oli nostalgista liikuskella niin-niin-niin tutuilla huudeilla, ja toisaalta oli järkyttävää huomata ettei yksikään vastaantulijoista ollut enää tuttu ja että kovin moni kulmien liikekin oli muuttunut aivan muiksi. Kotikadun kampaamo ja pirtsakka omistajansa sentään vielä olivat reitin varrella.

Entisen kotioven kohdalta käännyin toisaalle. Suojatietä ylittäessä seurasin sivusilmällä kuinka kuski yritti taskuperuuttaen mahduttaa keskustassa kadunvarsiparkkiin pientä autoaan sille vielä löytämäänsä koloon. Hymy nousi tahtomattakin huulille kun muistelin itseäni samassa puuhassa vuosikausia paaaaljon pidemmillä autoilla. Kivaa ja vähän jännääkin se oli aikansa, mutta nyt autottomana lähiöasukkina olossakin on puolensa. Edes jotkut ;)


Kotimatkalle lähtiessä katselimme lapsukaisen kanssa pienen pientä lumikasaa entisen leikkipuistonsa kulmalla, ja totesimme ettei siinä jäisessä ja ruskeassa kasassa olisi houkuttanut Kukkulan kuningasta enää leikkiä. Kyllä oli ennen kaikki toisin ja paremmin; kasa oli valtava ja täynnään pehmeää, valkoista lunta jossa kiipeili ja taisteli kymmenenkin lasta välillä. Vai kultasiko aika muistomme tuon kasan koosta ja laadusta? Tuskinpa vaan, eiköhän se ole tämä kevät joka hoiteli kasan...

Testitulokset? Aika on tehnyt tehtäväänsä. Ei noussut verenpaine. Ei tullut ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Silmänurkka saattoi vähän kostua. Sekin ehkä tuulesta ja viimasta johtuen... Kaiken kaikkiaan ehkä helpottunut olo, jos mieleen nousseet muistot tällä kertaa liittyivät lähinnä parkkeeraustuskaan ja lumikasaan. Olkani yli vilkaistessa näin entisen kodin ikkunoiden olevan synkän pimeinä. Onneksi. Onnellisen perhe-elon näkeminen siellä ei välttämättä olisi hoitunut vielä yhtä vähäisin tuntein.

 

6 kommenttia:

  1. Tässä mielessä aika on kyllä erittäin hyvä kaveri. Onnea tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin tuntuu onneksi olevan. Kiitos :)

      Poista
  2. Hienosti meni ja aika tosiaan on monessa asiassa erinomainen tien tasoittaja.

    VastaaPoista
  3. Vaati rohkeutta ja asennetta. Katselin aina Kurikassa lapsuudenkotiaan, jonka myimme pois äitini sairauden pahennettua. Seison kadulla ja tuijotin, rivarin pihalle en mennyt. Lähdin pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullista ja haikeaa monin tavoin :(

      Poista

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)