Eri uria

Tiedätkö Sinä mikä Sinusta tulee isona? Tai tiesitkö sen jo pienenä, vai onko asia selvinnyt Sinulle muuten vaan matkan ja vuosien varrella? Minä en vielä nelikymppisenäkään tiedä mikä minusta tulee isona. En ole päättänyt ryhdynkö sisustussuunnittelijaksi vai panenko pystyyn keitrauspuulaakin. Yhtäkään päätöstä eteenpäin vievää askelta en myöskään ole ottanut tai tehnyt asialle muuten mitään. Aprikoinut vain ja muutellut mieltäni. Blaah…

Äidillistä ylpeyttä tuntien kadehdin (hieman ja salaa) lapsiani, joille tämäkin asia on aivan selkeä ja toiminta sen mukaista. Esikoiseni ryhtyy isona NBA-pelaajaksi. Tähän hän valmentautuu matkustelemalla arki-illat ristiin rastiin pitkin Helsinkiä treeneistä toisiin ja viettäen viikonloput matseissa ja turnauksissa. Enää pitää vain kasvaa isoksi kahdessakin mielessä: senttejä puuttuu ja ikää myös. Muuten kaikki on selkeää ja lähtövalmista.

Juuri eskarista valmistuneille asia vasta helppoa ja yksinkertaista onkin! Heistä ei tule isoina mitään, he ovat jo isoja ja tietävät mitä ovat!!!

Tyttäreni on herkkä metsänkeiju

ja kuopukseni rohkea ritari.

Näin ihanan suloisia joululahjoja voi muuten saada vielä kesäkuussakin, kun omaa valokuvausta opiskelevan ystävän! Ihmisen, jonka urasuunnitelma tuntuu selvältä, ja joka kehittää itseään koko ajan unelmauransa saavuttaakseen!

Lasten suunnitelmiin ja valintoihin vaikuttavat myös vanhempien arvot, intressit ja ohjaus. Näin meilläkin! Lasten isä on ollut kilpaurheilija ja on edelleen ritarini. Keijukaismaisia piirteitä en hänestä (onneksi) ole löytänyt. Työelämässäkin asiat ovat loksahdelleet hänelle juuri niihin asentoihin kuin hän haluaa, ja herra nauttii suuresti kaikesta siitä kivasta mitä nykyduuni verkostoineen hänelle antaa.

Miksi minulle asia ei ole ollenkaan näin helppoa? Olenhan kuitenkin töissä paikassa, johon olen mennyt jo kokonaista kolme kertaa, eli kyllä kutsua sinne on löytynyt vuosien varrella moneen otteeseen ja iloitsen siitä työyhteisöstä! Ehkä olenkin jotenkin asennevammainen, kun erotan työn ja muun elämän toisistaan? Vai elänkö yhä keijujen satumaailmassa, jossa päivät pitkät vain lennellään Keijupoukaman tanssiaisia valmistellen paikasta toiseen? Pitääkö aivoni saada naksahtamaan uuteen aikuisempaan asentoon oppiakseni sen että arjessa ihan kaiken ei tarvitse olla juuri sitä mitä eniten haluan tehdä? Vai juuri päinvastoin, tarvitsenko vain sen potkun peffaan jotta alan tehdä juuri niin asioita?

Miten Sinä olet päätynyt siksi mitä olet? Vai tuleeko

Sinustakin isona vielä jotain muuta..?