Kädet kertovat

Ihailin aina mummoni käsiä. Ne olivat kauneimmat näkemäni kädet, ja unelmoin saavani jonain päivänä samanlaiset. Maailman ihanimmat koppuraiset, kyhmyräiset, mullasta ja marjastuksesta välillä mustiksi värjääntyneet ja sinisuoniset kädet. Niillä käsillä kudottiin ihanan pehmeitä neuleita, taiottiin savesta taidetta, tehtiin maailman parasta marjakiisseliä ja paijattiin pieniä päitä. Annettiin kyllä välillä tukkapöllyäkin.

Ne kädet kertoivat heti ensivilkaisulla, että niillä oli tehty ja paljon! Ne olivat kovilla neljää lasta sotien tiimellyksissä kasvattaessaan, kolmea taloa ja paria mökkiä rakentaessaan ja isoista puutarhoista runsaine viljelyksineen huolehtiessaan. Ne kädet eivät käyneet virkistymässä manikyyrissä. Niitä lepuutettiin kangaspuita paukutellen ja kukkapenkkejä kitkien. Ne kädet koristeltiin kahdella kapealla kultasormuksella.

Muorini kuoli melkein seitsemän vuotta sitten. Muistelen häntä lähes päivittäin. Riittää että lasken katseeni käsiin, tai edes vilkaisen niitä, ja jo haistan mummon ihanan vastakeitetyn vadelmamehun ja suoveella paplareille kierretyt hiukset liinan alta pilkistämästä.

Kuvan kädet eivät ole hänen. Geeniperimä kuitenkin näkyy vahvana. Minunkin käsilläni on tullut jo tehtyä yhtä sun toista ja se mummoksikin muuttuminen alkaa olla vuosi vuodelta lähempänä. Unelmani muuttuu todeksi päivä päivältä.