Risua, risua!

Ei enää nykyaikana lapsille, vaan tätä nykyä äidille. Eikä enää onneksi peffalle, vaan parvekkeelle! Koivuniemen herran tanssi takalistossa tuli koettua muutamaan otteeseen muksuna, mutta ei siitä ilmeisesti mitään traumoja ole jäänyt, koska nyt keräilen jälleen risuja itseäni varten. Lapsuudessa keräsin niitä nolon nöyryytettynä ja pientä kipua peläten, nyt ihan vain omaksi ja vähän muidenkin iloksi. Ehkä riittävän maalla kasvanut myös kaipaa metsää ikkunamaisemaansa..?

Koivukarahka ja pääsiäiseltä nurkkiin pyörimään jääneet pajunkissat saavat pehmentää lasin takaa näkyvää vastapäistä tiiliseinää, ja viedä mut mielikuvissani metsään.

”Metsän poika tahdon olla…

… Kenen ääni kiirii siellä?

Metsän immen lempeän!

Liehtarina miehen tiellä

Hienohelma hyppelee,

Ja kultakiharat liehuu…”