Huvila meren rannalla

Luin Axel Munthen omaelämänkerrrallisen ja noilla sanoilla nimeämän kirjan jokunen kesä sitten. Kuvaus upean huvilan kunnostamisesta ja tontin raivauksesta työtunteja säästelemättä teki lähtemättömän vaikutuksen. Kaikessa siinä uurastuksessa oli jotain niin käsittämättömän palkitsevaa luettavissa tarinan melankolisuudestakin huolimatta.

Tänään nuo sanat palasivat mieleeni, kun aamulla astuin ulos pankista kesäiselle Aleksanterinkadulle. Olin kävellyt sisään tuiki tavallisena maijameikäläisenä, mutta ulos astelin helsinkiläismerenrantahuvilan omistajattarena, jihuu!

Kaksiviikkoisesta vauvasta saakka kesiään Kivinokan kesämaja-alueella viettänyt eläkeläinen oli juuri myynyt mökkinsä minulle. Etukäteen olin aprikoinut mahtaako hän kokea kovaa luopumisen tuskaa ja onko lohduttelullekin tarvetta, kunnes tuo teräsvaari heti kätttelyssä ilmoitti meidän olevankin jatkossa naapureita, hän kun asuttaa äidiltään perimäänsä viereistä mökkiä tätä nykyä. Papan pajatuksen päästessä loputtomaan vauhtiin aloin jo aistia mökkiin kohdistuvan rasitteen, ja mietin mahtaako kaupanpurkuperuste olla se että välittäjä jätti rasitteen ilmoittamatta... Noo, pitkällä pinnalla vaan...

Kivinokassa sijaitsee kuutisensataa lautarakenteista kesämajaa hyvin karsituilla mukavuuksilla. Välittäjä kuitenkin myy kohdetta nimellä mökki / huvila, ja koska mökkini sijaitsee aivan rannan, vieläpä ihanan uimarannan tuntumassa, on se kesämajan sijaan merenrantahuvila. Unelmien huvilahan siitä on tekeytymässä...

Unelmaan tosin on matkaa! Kuten rakas Tunja-ystävä totesi, niin onhan tossa tuunattavaa. Tai kuten raksaripaveljeni totesi kuvat nähtyään että onhan sulla jo Rissen (suvun luottoremontoija) numero, vai otatko heti? Huvila nimittäin on täysi mörskä täysin villiintyneellä pihamaalla. Ulkoa mökki näyttää kaipaavan lähinnä uutta ulkomaalia, mutta sisään lasikuistin huojuvalle lattialle astuessa tajuaa sen tarvitsevan myös paljon uutta lautatavaraa, ja sisällä huoneessa huomaa myös tunkille olevan käyttöä, kun tupa tuntuu kaatuvan ovella niskaan. Tai sitten se mitä huvilani eniten kaipaa, onkin puskutraktori! Mutta ei haittaa, tää on mun dream come true, josta tulee joka tapauksessa aivan unelma!

Kuopuksen mökinhankintaintoa hillitsi aika paljon tieto siitä että mökki, ei kun siis huvila, on sähkötön. Herkkupeppuni osoittautui myös kermapepuksi...  Kun yritin kaksosten kanssa virittää keskustelua mökin nimestä mm. huopakatostakin mieleen tulleella Villa Huopa -nimellä, en saanut vastakaikua. Neiti hyväksyi Villa Nutun, poika ei todellakaan. Nimikirjaimistamme muodostuva Villa Aapa aavan rannalla tuli myös tyrmätyksi. Kuopus jo hermostui ehdotusten sadellessa, ja totesi miehekkäästi että se on Mörskä, ei mikään muu!

Niinpä me sitten annamme muiden autoilla möksälle, ja ajelemme metrolla Mörskälle. Katsotaan tuliko nimestä lopullinen, vai voisiko sitä pitää vain työnimenä syksyyn saakka, jolloin ruma ankanpoikanen on alueella nyt vallitsevan kesärauhan päätyttyä kuoriutunut valkoiseksi joutseneksi..?

Eilen käynnistin kodin muuton fillaroimalla päivällä kaksosten kanssa pyörät ja kypärät tulevan kodin pyörävarastoon ja evakuoimalla illalla teinin kanssa parvekekasveja uudelle partsillemme. First things first! Tänään jatkoimme samalla periaatteella, kun nämä kuvat napsineen Rosan kanssa kärräsimme ensimmäisen muuttokuorman huvilalle: kiikkustuoli tulevalle patiolle (max. 7 neliötä...), pyyhetikkaat tulevia uintireissuja varten tai siis pyyhkeiden kuivattelua varten ja vielä pari ruukullista vihreää ennestäänkin kovin vehreälle (sirppiä pitää heiluttaa ennen leikkuria...) pihalle.

Olen niin onnellinen!

Monivuotinen haave on taas toteutettu, hyvä minä!

Minä, rouva merenrantahuvilan omistajatar. 

Ei tohon enää mitään voneja tai afeja kaipaiskaan...