tiistai 19. toukokuuta 2015

Sama aika

Ihmeellistä millaisia aivoituksia sitä kokeekaan kesken jumppatunnin, kädet lankutuksessa täristen ja pää hikeä pukaten!! Tärisyttäviä ja hikisiä ajatuksia kenties...Tajusin nimittäin tuossa tilassa äskettäin ähkiessäni nykyisen parisuhteeni olevan juuri nyt about samanikäinen kuin entisen puolisoni salasuhde hänen siitä kiinni jättäytyessään. Kumpikin huolella ja innolla rakennettuja suhteita, mutta silti (ainakin mun mielestä) hyvinkin erilaisia.

Toinen parisuhteista on aloitettu kahdelta perheeltä, kahdelta puolisolta ja kovin monelta lapselta visusti salaten. Sitä on rakennettu varastetuissa hetkissä niin merenrantojen kuin keskustan kahviloissa, ravintolaillallisilla, shoppaillessa kuin yhteisillä hotellielämyksillä höystettynä. Niitä höystöjä on sitten taas pitänyt kuorruttaa komeilla venkslauksilla: on jouduttu ajoittamaan työmatkoja ulkomaille samanaikaisiksi, jotta on päästy leikkimään normaalia parisuhdetta, ja kun se ei ole ihan yhtämittaa onnistunut, on aikaistettu koko perheen pyhälounasaikaa, jotta yksi silloisen perheeni jäsenistä on päässyt "treenaamaan" entistä aiemmin ja entistä pidempään rakasta harrastustaan. 

En tiedä oliko tuo varsinaisen vanhan harrastuksen uusi alkulämmittelytreeni kestävyysharjoittelua vai vain palautumispainotteista, mutta sen tiedän että kovin säännöllistä se oli. Juristille toimitetuista tiliotteista kun oli jäänyt isukilta yhdestä kohdasta suttaamatta nimi hotellille, joka sijaitsee perheiden silloisista kodeista katsoen melko kaukaisessa kaupunginosassa. Säännöllisyys summissa ja sottauksissa kuitenkin paljastaa harjoittelun olleen aluksi kuukausittainen, sittemmin jo ihan viikottainenkin rutiini. Pää pyörällä niitä katsellessa mietin tilanteita joihin perhe pyhäisin jätettiin yhteiseltä lounaalta pois kiirehtiessä. Paskanmaku siitä jää päällimmäiseksi suuhun.

Heillä oli kuulemma tulevaisuudensuunnitelmia, jotka estivät silloisten perheiden pelastamisen jo tässä samassa ajassa parisuhdettaan. Meille on kertynyt suunnitelmia vain yksi: nauttia elämästä. Se riittää oikein hyvin.

Mietin miten me puolestaan olemme saaneet nyt viime kuukausien ajan tutustua kaikessa rauhassa, avoimesti ja isolla ilolla toisiimme, toistemme lapsiin, ystäviin ja sukulaisiin. Todistaneet suhteemme aiheuttaman hämmästyksen ja kovasti liikuttavan ilon ja huojennuksen läheisissämme. Vastaanottaneet kyynelsilmäisiä onnitteluja ja suloisia kiherryksiä onnestamme. 

Olemme järjestäneet jo useammatkin juhlat yhdessä, riemuinneet avoimesti mökkityömaan edistymisestä, tehneet kimpassa lumitöitä ja kuopsuttaneet puutarhaa, reissanneet lomalle Intiaan, nähneetpä siellä suurensuuren ja henkeäsalpaavan kauniin rakkauden monumentin, Taj Mahalin ah niin romanttisine tarinoineenkin. Voittaa suttuisen salailun 100-0.

Voittaa myös työmatkaksi kotona kerrotun salaisen lomamatkan kotoisaan saaristoon, josta löytyi juuri se hikinen perheen yhteisen pankkikortin vingutuspaikka, josta sitten rysähtää uskomattoman typerällä tavalla kiinni toisessakin kodissa. Buhahahaa, sanonta "tyhmä kuin saapas" sai viime kesänä aivan uuden merkityksen. Nauru pidentää ikää ja vahingonilo on varmasti yksi vilpittömimmistä ilon muodoista :D

Uskon olleen todella helppoa ihastua toiseen chattaillen öisin parivuoteessa tylsän puolison jo nukkuessa arjen uuvuttamana. Uskon myös charmantin, rauhallisen, tietyillä mittareilla melko varakkaankin espressonsiemailijan ja kukkienkantelijan (ne tiliotteet, ne tiliotteet!) lumonneen helpostikin vielä täysin uuvuttavaa pikkulapsivaihetta elävän äidin, jonka rikottu parisuhde oli kuulemma koko ajan riitainen. Kysymys kuuluukin: kuka onkaan huijannut ketä ja eniten..?  Suhteen alku on heillä totisesti tässä kohtaa hohdokkaammin eronnut siitä alusta missä viikkokausia on tutustuttu toiseen fyysisestikin läsnä olevaan ihmiseen ja ärsytyksestä siirryttykin tutustumisen myötä ihastukseen.

On ollut varmasti helppoa hillua kuplassa kaksin, tai tehdä treffit leikkipuistoon niiden toisten lasten ollessa "vielä nii pienii ettei ne tajuu mitää". Paljon työläämpää aivan takuulla on ollut meillä esitellä teineille ja heitä pikkuisen pienemmille isin ja äidin uutta tärkeää ihmistä. Välillä se on ollut suorastaan jännittävääkin. Mutta samalla niin antoisaa ja huojentavaa tulla hyväksytyksi, luotetuksi, tykätyksi ja huomata toisenkin aikuisen tulevan sellaiseksi omien jälkeläisteni kanssa. Kun ei tarvitse tunkea väkisin ja melkoisella viekkaudellakin kenenkään elämään ketään, joka on ollut mukana hajottamassa lasten perhettä.

Aivan oma lukunsa on kokea sekin hämmentävä tunne, kun kävelee parisuhteensa toisen osapuolen exän kotiin muina naisina, tai hengaa tämän kanssa kaikessa rauhassa naureskellen lauantai-iltana kartsalla!!! Tämä on muuten täyttä totta!!! Melkeinpä normaalia toisessa päässä, melkeinpä täysin mahdotonta eräässä toisessa suunnassa.

Ehkä ajatus suhteiden samasta kestosta ja niissä siihen mennessä kertyneistä kokemuksista nousi päähän luettuani lohdullisesta Villasukkavarpaat viltin alla -blogista ajatuksia ruohon vihreydestä. Mietin mitä on mahtanutkaan viidenkympinvillitykseen valuva keikari tuntea ja kokea vaihtaessaan lastensa äidin toisten lasten äitiin. Kun vaihtaa naisen yksitoista vuotta nuorempaan, niin olettaisi vaihtavan samalla myös kauniimpaan ja hoikempaan. Mutta ilmeisesti ihan vain se nuoruus ja ehkä myös ammattititteli riittivät "ihastumisen tunteiden kokemisen" lisäksi vaihdon vauhdittajiksi?

Miten paljon helpompaa, mukavampaa ja antoisampaa onkaan rakentaa uutta parisuhdetta ihanaan ihmiseen, kun painolastina ei ole lepyteltävät lapset, satutetut sukulaiset ja leirinsä valinneet entiset ystävät. Kun ei tarvitse aloittaa uutta ja ihanaa pyytelemällä anteeksi vanhaa ja itsekkäästi rikottua, hyvittelemällä ja jo lastenkin mielestä epätoivoisesti yrittelemällä. Kun ei tarvitse psyykata ketään mahdollisiin vieläkin tuleviin isoihin elämänmuutoksiin: kun kukaan ei ole muuttamassa kenenkään kotiin ja tuomassa vielä lapsilaumaansakin paikkaan, jossa jotkut viattomat vasta opettelevat elämään osan ajasta.

Asiaa ei helpota sekään että tiedetään mahdollisen muuttajan suunnitelleen paikan alun alkaenkin toisen lähinnä vain maksaessa laskut. Johon hommaan muuten mullekin tarjottiin mahdollisuutta osallistua pyytämällä "normaalia suurempien kulujen" vuoksi förskottia osuudestani lasten harrastusmaksuihin!!! Uskomatonta. Olisiko sittenkin kannattanut ehdotella ilmeisen liian kalliiseen suunnitelmaan halvempia kaakeleita?? Tiedän hänen osaavan sen taidon. Tiedän myös lasteni jo nyt pelkäävän syksyä, jossa tuon muuttopeikon on väläytelty väijyvän. Ja kuka saakaan lohduttaa itkevää Nyytiä jo nyt??? Äiti tietenkin.

Mietin sitäkin miten meillä puolestaan on ollut jo pitkään vakiintuneet, pitkän aikavälin asumiskuviot kunnossa, ja kodeissa lapsilla omat sopet joihin jo aikoja sitten kotiutua. Kuinka toisessa parisuhteessa taasen edelleen on se etappi saavuttamatta, ja puolentoista vuoden jälkeenkin elellään toistuvissa lähdön tunnelmissa väliaikaisratkaisuissa. Aivan liian pitkä aika mulle viettää irtolaiseloa! En olisi ehkä moiseen kyennyt.

Uusi parisuhteeni on monessa kohtaa kuin se vanhakin aikoinaan uutena: on taas ihanaa leijailla pilvissä toisen kanssa, höpötellä mukavia, kokea uusia asioita ja nauttia raukeista aamuista. Silti se kuitenkin on niin täysin erilainen, sillä tiedossa on ettei enää edessä ole hattarapilven pikaista törmäämistä arkeen, koska aikomustakaan ei ole enää ryhtyä yhdessä remontoimaan liukuhihnalla koko ajan isompia koteja kivipölyä niellen ja toisillemme väsyneinä tiuskien, ei öisiä heräilyjä pikkulasten itkuihin ja zombiena vaelteluja päivisin univelan vuoksi, ei yhteisiä asuntolainoja ja latistavia keskusteluja rahan käytöstä, ei uhrautumisia jotta lähinnä vain toinen pääsee harrastamaan, ylenemään, kaljalle kavereiden kanssa, ei mitään sitä shaissea. Vapauttavaa.

Toisessa tilanteessa säälisin tai surisin ketä tahansa, joka ei voi uutta ja aina kuitenkin tavalla ja toisellakin vaativaa parisuhdepeliä aloittaa puhtaalta pöydältä. On kuitenkin kaksi joita en sääli, en myöskään sympatiseeraa, vaikka toinen heistä on sitäkin minulle ja lapsilleni tarjonnut. Sen sijaan voin omistaa tämän päivityksen juuri heille kahdelle. Ovat ansainneet sen.


Parisuhdematka jatkuu monin tavoin herkutellen.  Aamun blogilöydös oli Huonon Äidin listaus rakkaudesta ennen ja jälkeen eron. Osui ja upposi kovin monessa kohdassa, ja tiedän etten suinkaan ole ainut jolle näin käy.

Herkullista päivää, ystävät!

6 kommenttia:

  1. Eipä tässä muuta voi kuin iloita sinun puolesta! Niin paljon kaikkea ihanaa edessä eikä kiirettä mihinkään. Eli kaikki hyvin. Aurinkoisia aamuja, iloisia iltoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Ei tosiaan kiirettä mihinkään ja kaikki taas hyvin :)

      Poista
  2. Reetta19/5/15

    Jälleen hyvä kirjoitus

    VastaaPoista
  3. Anonyymi19/5/15

    Hyvä, mainio ja loistava kirjoitus!
    Sinulla on kyky purkaa asioita kertomalla ja kirjoittamalla.

    Olispa kirjottamisen taito!!! :D
    Posittivisesti kade! Hyvä Kaima! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kaunis!! Pidetään kirjoitusharjotukset kun nähdään ;)

      Poista

Kaunis kiitos kun intoudut kommentoimaan! Aina ilahduttaa lukea muiden aatoksia asiasta tai sen vierestäkin :)