27.9.17

Hyvältä näyttää!

Kuten jokin aika sitten kirjoitin, on ikänäkö tuonut mukanaan uuden riesan, johon olen yrittänyt jo tovin totutella. Toistaiseksi vaan kovin huonolla menestyksellä. Nimittäin lukulasien kanniskelun. Pirullinen riesa ja riippakivi!

Jotta tylsästä, ja sellaisena helposti unohtuvasta asiasta saisi mukavamman, päätin ommella uusille rilleille herkun kotelon uuden Tilkkuterapiakauden ensimmäisenä käynnistelytyönä. Kangasnipusta työhön valikoitui pallo- ja kukkakuoseja melko sitruunalakuisella värityksellä limen antaessa oman happaman twistinsä tähän happamaan tarpeeseen.


Ihana tilkkuopemme Marle lahjoitti minulle menneen synttäripäivän kunniaksi mm. näppärän pikkumagneetin, jonka kiinnitin läppään. En aiemmin ole tällaisia käyttänyt, mutta välittömästi ihastuin helppoon kiinnitykseen ja ihanaan käytettävyyteen siinä määrin, että taidanpa tilata näitä pikimmiten lisää tuleviin töihinkin! Muutenkin tykkään lopputuloksesta kaikin puolin kovasti.


Tämä kuva sitten kertoikin ainakin mulle mistä alitajunta oli taas hakenut silmälasikoteloni värimaailman... Nyt on ihan ilo rillejä kanniskella mukana, ja melkein yhtä iso ilo on sekin että taas näkee mitä ympärillä lukee! Järkytyksenä uusien lasien myötä tuli vain se oma ulkonäkö, sillä on pirullista nähdä erittäin selvästi kuinka vanhalta ja rähjältä näyttääkään uusilla laseilla. Kenties tästä syystä pussiin sujahtikin kuvattavaksi vanhat ja armollisemmat lasini...

Kirkkaita syyspäiviä meille kaikille!



24.9.17

Palsamipelargoni

Sain keväällä Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta (HUOM! suhteilla ja luvalla) tämän ihanan kasvin pistokkaita. Ne tökkäsin aikoinaan kahteen ruukkuun, toisen kotiparvekkeelle ja toisen mökkiterassille. Tämän kesän sateet ja koleus saivat pihalla kesänsä viettäneen kukkimaan syyskuun lämpiminä ja aurinkoisina päivänä hennon violetein kukin.


Niin herkät ja kauniit! Koskaan aiemmin en ole tätä ihanan sitruksiselle tuoksuvaa pelargoniaa kukassa nähnyt! Tämä kaunotar on nyt annettu adoptioon; mökkinaapurit kuskaavat sen ennen yöpakkasia Rööperiin ikkunalleen talvehtimaan,ja kevään tullen toivottavasti taas uuteen kukoistukseen nousemaan.


22.9.17

Syysaamujen sulo

Jo pari viikkoa ovat aamut käynnistyneet ihanalla rituaalilla; kynttilöiden sytyttelyllä. Hämärässä hipsin sängystä ruokapöydän luo, ja sytyttelen kynttilät ennen yhtäkään sähkövaloa. Itselle lempeää heräilyä ja lapsille mukava nousta ylös kun aamiaispöydässä jo kynttilät lepattavat valoa ja lämpöä.




Suloista ja haikeaa samaan aikaan. Kuten niin moneen asiaan elossa, niin tähänkin juttuun liittyy haikeansuloisia muistoja taaksejääneestä ajasta ja onnenhetkistä. Nykyisillä sytytyksillä rakennellaan nyt kuitenkin myös uusia muistoja ja hyvän olon hetkiä.


Valoa, lämpöä ja haleja <3



20.9.17

Nyhtöleipä

Viikonlopun vieraat ja tiukka aikataulu heidän saapumisen ja työpäivän päättymisen välissä saivat vihdoin mut kokeilmaan tätä kauan kaihoilemaani ihanaa herkkua. Hyvää kyllä kannatti odottaa jälleen kerran!


Ostin kotimatkalla paistopisteestä kovakuorisen, hapahkon vaalean leivän. Viipaloin sen melko pohjaa myöten ristikkäin huipputerävällä veitsellä. Tai siis teroitin tylsän veitsen, viilsin sormeni, laastaroin sen ja sitten viipaloin leivän sormi tönkkönä...

Kaadoin purkillisen aurinkokuivattuja tomaatteja öljyinen kulhoon, silppusin saksien kärjillä tomaatit pieneksi ja hain parvekkeelta pari kourallista minibasilikaa, jonka silputtuna lisäsin tomaatti-öljyseokseen. Massan tungin lusikalla viiltoihin. Perään nakkasin pari viipaloitua mozzarellaa, jatkossa mahdutan mukaan kolmannenkin sellaisen, ja ripottelin päälle emmental-raastetta.

Koko komeuden käärin paksuun folioon ja nakkasin uuniin 10-15 minuutiksi 175 asteen lämpöön. Seuraavalla kerralla avaan folion paiston lopussa niin että juustot saavat hieman väriä. Nyt kuorin foliot sivuun ja nostin höyryävän herkun pöytään seurueen sormin nyhdettäväksi. Kauaa ei limppu pöydässä vanhentunut, ja vesi kielellä aloimme heti pohtia seuraavaa tilaisuutta johon taas nyhtöleipää laittaa tarjolle.

Niin herkku, niin herkku, vaikka itse sanonkin!


19.9.17

Hameesta ja housusta läppärilaukuksi

Työkone vaihtui pari senttiä aiempaa suuremmaksi, ja aikaansai sen ettei se enää mahtunut vanhaan tunturissa ommeltuun pussukkaansa. Tilkkuterapiakautemme käynnistyi juuri samoihin aikoihin uuden pussukan tai laukun tarpeen kanssa sopivasti teemalla "jämätilkut käyttöön" tms, joten oitis ajattelin hurauttaa jämistä uuden läppärilaukun. Kunhan vaan ensin olisin tehnyt alta pois vielä kiireellisemmän työn; ikänäön riivaama henkilö kun on alistumassa siihen että rillejä pitää kantaa mukanaan paikasta toiseen, ja nekin tarvitsevat tietenkin oman tilkkupussukan.

Sitä "pientä ja nopsaa" työtä hinkatessa tulin pöllyttäneeksi tilkkuloodaani pohjia myöten. Tällöin käteen osui ihanan villaisen puolihameen helmakaitale. Mekko itse on lähtenyt kiertoradalle jo vuosia sitten, mutta helmanlyhennyksestä oli jäänyt muisto laatikkoon.

Aika pikaisesti sitten helmasta kehkeytyikin suunnitelma nykyisen pussukan laajennuksesta. Näin muuten mieleinen työkin pysyisi jatkossakin käytössä kaappiin unohtumisen sijaan. Leikkasin siis vuorittoman pussin pohjan auki, ja ompelin jatkon siihen villahameen helmasta! Sopi itsevärjättyihin puuvillaisiin kankaisin kuin nyrkki silmään... Pussukasta löytyy entuudestaan myös UFFIsta hankittua kukkakangasta ja niinpä tästä ryhtyikin jalostumaan kierrätyslaukku!


Paikkansa vuorina löysivät tällä kierrätysteemalla niin vanha housunkappale kuin pöytäliina. Pellavaiset, mustat caprit olivat aikoinaan lempihousuni, ja aikansa mua puettuaan jäivät säästöön vielä lantiokappaleet, joissa oli hauskoja taskuja niin eessä kuin takana. Toisen näistä säästyneistä palasista ompelin nyt vuoren toiseksi puolikkaaksi. Taskuissa on hyvät jemmat aiemmin pussin pohjalla pyörineille käyntikorteille, muistitikuille, adaptereille ja muulle pikkusälälle.


Jottei pienen laukun vuori olisi ollut aivan musta, ompeloitui toinen puoli Marimekon puuvillasta, josta aikoinaan olin ommellut elonkorjuujuhliini lukuisia pikkuliinoja. Nyt se tuo valoa ja kasvien pehmeää maailmaa neukkarien pöydille, kun nykäisen läppärin nenän eteen. Voin muuten mainita pussukkani jo aiemminkin herättäneen huomiota palavereissa, mutta ainuttakaan kommenttia en siitä niissä ole saanut. Ehkäpä olen vain itse leimautunut taas astetta oudommaksi tilkkulaukkuineni..?
  

Mikäs tässä on byrokratiaa pyörittäessä kun läppäri liikuu mukana riemunkirjavassa laukussa ja kokousten lomassa voi omassa byroossa hetken hengähtää kukkadivaanilla...



Värikästä viikkoa teillekin, ystävät hyvät!