Syyspuuhissa

Vakaasti olen sitä mieltä että kesä kestää aina elokuun loppuun saakka, mutta kyllä nyt kieltämättä on helteiden meidät hylättyä, ja ilman viilennyttyä normikesäiseksi tullut kieltämättä jo vähän syksyinen olo. Tunnelmaa vahvisti entisestään viikonloppuna Mörskällä käynnistelemäni syyspuuhat.

Piha on keltaisten lehtien täplittämä jo tässä vaiheessa vuotta kuivuneiden koivujen pudoteltua niitä maahan aivan kesken kesää. Haravointikausi käynnistyi siis jo kallion osalta, ja komposti täyttyi heti ääriään myöten. Muutamat kesäkukkaruukutkin olen sinne jo tyhjennellyt, ja jäljellä olevia siirrellyt terassin rapuille tiiviimmiksi ryhmiksi.

Muutamia pihakalusteita keräilin sisään ja sivummalle suojaan vihdoin alkaneilta, ja melkoisen piiskaaviltakin sateilta. Hellevaatteet kärräsin kotiin pyykkiin, ja ruokavarastot on käytetty lähes loppuun. Kukoistavaa salaattipenkkiä olen niittänyt kotijääkaappiinkin, koska enää ei ole salaatinkulutus Mörskällä kesän veroista. Uimalelujen tulpat on avattu, ja ne saavatkin lötsähtää omaan tahtiin jemmaan pantaviksi.

Palstalla helteisen kesän aikana kovasti kastellut ja komistuneet puskat saivat juurelleen syyslainnoitteen ja pari kourallista kananmunakuorimurskaa pitkäaikaista kalkitusta tarjoamaan. Täyttelin samalla kesäksi puskien juurelle jätetyt kastelukuopat mullalla. Viimeisiä marjoja popsin onnellisena samalla suuhun; varsinkin vadelmaa pukkaa edelleen ihanasti. Kukkineet kultapiiskut ja härmääntyneet syysasterit saivat kylmää kyytiä kompostiin.

Palstalle edellisiltä viljelijöiltä jääneiden tuolien siirryttyä Mörskän kuistille kärräsin puolestaan Villan pihasta toisen ihanista ulapalletuijottelutuoleistani palstalle viljelijän lepotuoliksi jo kevättöitä silmällä pitäen. Varsinainen syy tuolin siirtoon on se ettei se selvästikään ole tykännyt olla vaahteran alla parkissa viittä kesää; puun liimaukset ja ruuvaukset alkavat pettää, ja istuminen on muuttunut sen verran huteraksi että parasta varmistella istumamukavuus jatkossakin antamalla tuolinselkämyksen kevyesti nojailla vanhaa kompostia vasten.

Siis sitä samaista kompostia jonka oli tarkoitus naamioitua runsaan krassiputouksen alle kesän mittaan, vaan toisin kävi... Pari hassua kukkaa sinnittelee olkikasan päällä mullan karattua muualle ja siementen päädyttyä kukaties räksyjen herkuiksi. Elämä on.

Kompostintakunen sen sijaan kukoistaa. Ensi kesänä en kenties enää käyskentelekään saappaissa ja suojaavissa vaatteissa maa-ampiaisten pesien seassa nokkosia talteen keräilemässä, vaan sipsuttelen horttakorini kanssa palstalle poimimaan raudat talteen. Nämä komistukset, tai kuten joskus on kutsuttu viholliset, mutta mulle siis rakkaat rehut saavat nyt kypsytellä siemenensä rauhassa ja varistaa ne maahan entistä laajemmalle alueelle satoa tuottamaan.

Palstan alkumetreistä saakka on haaveenani ollut saada sinne kukoistava pionipenkki, pioniaidanne suorastaan! Sellainen josta raaskii käydä poimimassa sylillisen leikkoja maljakkoon niin että harvennusta ei edes huomaa. Syyslannoitetta hakiessani huomasin puutarhaliikkeessä pionintaimia myytävän jo hyvällä alennuksella, joten uskaltauduin syksyä vasten muutaman Kiinanpionin taimen hankkimaan tulevaan aidanteeseen, nykyiseen salaojitettuun ja vielä kovin vaatimattomaan kohopenkkiin. Pari taimea lisää käyn kenties nyysimässä tai siis jakamassa ystävien pionipenkeistä.

Vielä pitää sekalaista rehua pukkaava nurmi kertaalleen ajaa istutusten ympäriltä, ja sitten saa ranchi vaipua syyshorrokseen. Ellen sitten intoudu sinne vielä syksyn mittaan raijaamaan muutamia kasvulavoja ja niitä työstämään tulevaa kasvukautta silmällä pitäen.

Haikeana jätin Villa Mörskällä vielä lakanat sänkyyn ja uimapyyhkeet koukkuihinsa. Joka syksy elättelen toivoa (tai huijaan itseäni) että Mörskällä tulisi yövyttyä syksyn mittaan. Toistaiseksi näin ei ole ehtinyt käymään, mutta kenties joskus. Hyvä on ihmisen unelmioda.

Lempeitä elokuun lopun päiviä meille kaikille!