tiistai 26. huhtikuuta 2011

Villasukkia ja kedonkukkia

Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Ja minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään…

Eskarilaiseni lauleskelivat paatoksella ystävänpäivän hujakoilla tuota laulua. Laulun melodia on niin tarttuva, ja sanatkin niin optimistisen toiveikkaat ja suloiset, että pian hyräilimme koko perhe tuota laulua läpi helmikuun. Eikä se sitten jäänytkään vain helmikuuhun ja ystävänpäivään, vaan jatkuu edelleen… Omalta osaltani laulua varmasti nostaa pintaan pienten laulajien suuren innon ja reippaan esiintymisen lisäksi kolme laulussa toisiinsa liittyvää ja minulle kovin tärkeää asiaa: villasukat, kukat ja ne ystävät!

Villasukat. Miten joku asia voikin olla ihmisen elon aikana sekä yksi maailman kamalimmista että yksi maailman ihanimmista? Vieläkin värähdän kun muistelen lapsuuden villasukkakokemuksia; kylmissä saappaissa toppinkina pesuissa pökkelöityneitä sukkia, joiden suu oli täynnä paakkuuntunutta lunta. Kuinka se samainen lumi oli hiertänyt ihon jalasta, kohdasta johon sukka ei yltänyt. Ja se haju mikä märistä, kovassa käytössä olleista, kirjavaksi paikatuista villasukista lähti ja jäi käsiin… Liekö ikääntymistä, coretex-kenkien mukavuuden mukanaan tuomaa muutosta, vai lukemani kehuva punaviiniarvostelu jossa ”maku muistuttaa märkää villasukkaa”, mutta nykyään yksi nautinnollisimmista asioista on vetää jalkaan kauniisti kuvioidut, puhtaat ja pehmeät sukat ulkoa kylmästä sisään tullessa. Mökillä tallustelin aikani sukat jalassa melkein ympäri vuoden sulasta nautinnosta, kunnes tajusin että samaa hupiahan voi harrastaa myös kaupungissa! Niin oli vain sitkeässä mielikuva siitä kuinka villasukkia tarvitaan lähinnä lämmöneristämiseen. Nyt osaan nauttia sukista niin kovin monin tavoin. Itse en sukkia kudo, mutta sitäkin enemmän nautin ystävien ja tuttavien ihanista luomuksista. Yksi viime aikojen riemastuttavista asioista on ollut ystäväni hurahtaminen sukankudontaan. Olen nähnyt joulupukin tuoman langan kerällä, puikot, printatun sukan neulontaohjeen ja aavistuksen kauhistuneen oloisen aloittelijan, ja myöhemmin kuvan ihastuttavasta sukkaparista. Itselläni on lähiaikojen henkilökohtaisena oppimistavoitteena neulepalmikon opettelu, joten eihän sitä tiedä vaikka jonakin päivänä vielä sitä puikoilla kilisyttelisin sukankin varteen…

Kukat. Vietän mökillä laatuaikaa peffa taivasta hipoen eli kukkapenkkejäni möyhentäen. Kesälomien lopuksi, mökiltä kaupunkiin palattaessa, lapset kuvailevat lomanlopputunnelmia: "sitten mami itkee taas autossa, kun sille tulee niin ikävä sen kukkapenkkejä”. Lasten suusta totuutta, totta juu, ja niin hellyttävästi, että hymy alkaa paistaa kyyneleiden lomasta ja nauruksihan se paluu sitten menee. On vaan niin valtavan palkitsevaa ihailla omien hoidokkien kukoistusta penkeissä tai parvekkeen ruukuissa ja tietenkin aina tilaisuuden tullen myös niitä niityn kukkia!  Tässä sinnittelee kovasta pakkastalvesta ja kertakaikkisen huimista lumimassoista selvinnyt piskuinen jalohortensiani.



Ei ole juuri parempaa kesätuoksua kuin auringon paahtama kukkaniitty ja ahomansikat niityn reunalla! Jopa riesaksi koettu voikukka on minun silmissäni kaunis ja monesti ihana piristys. Kivisessä kaupungissa seinän ja asfaltin raosta tunkeva sisukas keltainen kaunotar tulee kyllä huomatuksi! Ja eikö yksi hauskimmista kesäkuvista ole juuri se, jossa joku onnellinen on saanut voikukkaseppeleen kutreilleen keikkumaan? Nekin pitkät ajat, jolloin Suomen luonto ei suo meille kukkaloistoa omasta takaa, on helppo täyttää tuontikukkien ihanuudella. Keväisin on kerta kaikkiaan PAKKO saada kimpullinen tulppaaneja harvase viikko. Onneksi se on myös ylellisyyttä, johon on mahdollisuus satsata ruokakaupan jonossakin nipun mukaansa napatessaan kotia sulostuttamaan ja mieltä piristyttämään.

Last but not least: ne ystävät. Ihanat, rakkaat, kauniit, komeat, suloiset, hauskat, viksut ja vilmaattiset, pitkäaikaiset, viimeaikaiset ja kaikki siltä väliltä. Mukavat tuttavat ja ystävät isolla Y:llä. Mihin joutuisinkaan ilman heitä? Lääkekierteeseen todennäköisesti... On mieletön rikkaus saada eloonsa niin erilaisia ihmisiä tuomaan iloa, ja välillä tuomaan myös surua. On ystäviä joiden kanssa on istuttu jo samalla hiekkalaatikolla, on ystäviä joiden kanssa on aloitettu tai lopetettu koulutietä, on ystäviä joita on osunut kohdalle työpaikoissa, harrastuksissa, toisten ystävien tai lasten kautta, ties mistä. Ja jokainen heistä tuo jotain omasta elostaan, taidoistaan ja kokemuksistaan ystävilleen. Kiitos myös sosiaalisen median, olen löytänyt taas yhteyden valtavaan määrään näistä ihmisistä, jotka muuten olisivat vuosien varrella jääneet aktiivisen kanssakäynnin ulkopuolelle itse kunkin elämänmuutosten jaloissa. Toivottavasti tuota pikaa tuleva riehakas vappukin tuo taas tullessaan monta tilaisuutta tavata näitä ihania immeisiä. Viimeistään kesäloman leppeydessä on ilo mökkirannassa heitä kukkaloiston keskellä saunottaa.


Yritän kertoa ja näyttää ystävilleni kuinka tärkeitä he ovat. Riittävän usein sitä ei ehkä tule sanottua ääneen, mutta sitäkin useammin itse ajatuksissani iloittua asiasta. Toivon mukaan sekin jotenkin heijastuu. Unelmana on että voisin sitku-elämän sijaan nytku-elossa rakkaitten ystävien kanssa toteuttaa laulun sanat:

…Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan, vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse ja saa taivaan punertamaan.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Aula

Kapea eteinen, joka avautuu suoraan muihin tiloihin. Kengänpohjiin tarttuneet sepeliläjät pitkin poikin eteistä ja kohta koko kotia. Laukkuja, kenkiä, takkeja, kurahousuja, sateenvarjoja, lätkämailoja, avainnippuja ja avaamatonta postia siellä täällä. Eteisen esterata ensivaikutelmana kodista. Painajainen ja silti meistä aika monen jokapäiväistä arkea. Päätin muuttaa arkea omalta osaltani ainakin tässä kohdin, kun siihen tarjoutui loistava mahdollisuus.

Meidän perhe teki juuri pitkän evakkomatkan. Asuimme 14 kuukautta parin korttelin päässä omasta kodista. 60-lukuinen talomme myllättiin tuona aikana kirjaimellisesti ylösalas, vinttikomero muuttui kellarivarastoksi ja sauna muutti kellarista katolle. Takapihan kalliopohja räjäytettiin ja sen korvasi parkkihalli. Kerrostalohuoneistoon rakennettiin jopa huone ja parveke lisää. Putkien uusiutuessa uusiutuivat keittiö, kylppäri ja wc. Uutta väliseinää rakennettiin yhteen paikkaan ja toisista paikoista vanhaa purettiin. Ikkuna-aukkoja muurattiin umpeen ja uusia puhkottiin. Mikään ei jäänyt ennalleen. Tiedossa oli myös että mikään vanhoista kalusteista ei palaisi vanhalle paikalleen. Makuuhuoneita oli ennen remonttia riittävä määrä, remontissa rakennettiin vielä 1 sellainen lisää ja silti muuton yhteydessä kaksosemme saivat monen ihmetykseksi yhteisen huoneen. Mistä moinen? No, mamilla oli ollut 14 pitkää kuukautta aikaa kaivata kotiin ja piirtää pohjia uuteen uskoon millimetripaperille. Suunnittelun lähtökohdaksi otettiin omien koppien sijasta kodin toiminnot. Nyt meillä on Aula ja Touhula, josta toiste kukaties lisää.

Tuo alun kuvaus on siis entinen eteisemme. Kodin ehdottomasti kamalin paikka. Nyt kaikki on ah niin toisin! Voisin melkeinpä raahata lukutuolini Aulan nurkkaan, se kun on tätä nykyä kotimme seesteisin paikka. Päätimme evakon aikana uhrata eteisen vieressä olevan pienen makuuhuoneen ”logistiikkakeskukseksi”. Kun perheessä on 5 aktiivista menijää ja tulijaa, tavaraa seilaamassa jatkuvasti kahden asumuksen väliä, laaja valikoima harrastuksia erilaisine välineineen, melkoinen määrä kenkiä + takkeja + asusteita erikokoisina, erivärisinä ja eri harrastuksiin ja vuodenaikoihimme sopivina, niin sitä tavaraa on niin paljon että moinen suureellinen työnimi ei meistä tuntunut lainkaan suureelliselta! Huone pyöri suunnitelmissa ja puheissakin logistiikkakeskuksena, kunnes vihdoin pääsimme muuttamaan takaisin kotiin ja tilasta tuli osa jatkuvaa arkea ja ennen kaikkea pala kotia. Kylmältä kalskahtava nimi korvattiin lämpimämmältä kuulostavalla Aulalla, joka sekin toki on vähemmän vaatimattomasti lyhennys lähtö- ja tuloaulasta…

Aulan sisustaminen olikin sitten yksinkertainen juttu. Vastapäisille seinille tuli kenkähyllyä ja vaatetankoa metreittäin ja kerroksittain päällekkäin, väliin ryhdikäs matto ja mukava valaistus.  Päätyseinän kaapisto, entinen vaate- ja lelukaappi, palvelee nyt siivouskaappina, laukkukaappina (jipijajee!) ja pyöräilykypäräkaappina. Kaikella on paikkansa ja vieläpä tilavat paikkansa. Mitään ei roudata huoneesta ja kaapista toiseen sesonkien vaihtuessa, vaan vain siirrellään telineissä ylös ja alas. Ylellistä!  Vanha tuoli ilahduttaa päivän pyörityksestä väsynyttä kenkien riisujaa. Vuoden varrella olen keräillyt kauniita koukkuja, jotka on tarkoitus vielä ruuvata koko seinän korkuiseen lautaan laukkunaulakoksi. Kyllähän sellainen on jokanaisenoikeus! Tällä kuvalla sainkin sitten lisänimen Imelda…

                                              
Entisellä esteradalla, varsinaisessa eteisessä, on nyt sielläkin ryhdikäs matto ja veikeä valaistus. Kalustuksena on suvussa pitkään kiertänyt kapea lipasto, jota nyt peittää ties kuinka mones maalikerros.  Ahkerasti muuttunut ja muuttanut kaappimme on uransa varrella palvellut 1920-luvulta suvun leipomon takahuoneen yläkaappina mm. kirkkaan turkoosina. Tuosta ajasta muistona on oven sisään liimattu vanha peili, josta varmaankin oli hyvä vilkaista frisyyrin kuosi ennen kuin meni palvelemaan Hietalahteen leipäostoksille saapuneita asiakkaita. Sittemmin kaappi päätyi pölyiseen kellariin romukaapiksi, josta se viime vuosituhannen lopulla kaivettiin esiin ja kuljetettiin Kallioon. Odottelimme esikoistamme ja kaappi käännettiin ylösalaisin ja tuunattiin pöytälevyn ja pompulajalkojen avulla vaaleanvihreäksi vauvanvaatekaapiksi. Sittemmin kaksoset saivat siitä lelukaapin evakkokotiimme Ullanlinnaan ja nyt se on rähjävalkoiseksi maalattuna somistamassa eteistämme Rööperissä. Lipastossa on huivi-, pipo- ja hanskakaappien lisäksi 5 ylälaatikkoa, 1 nimikoituna kullekin perheenjäsenelle. Sinne on helppo heitellä ajelehtivat avaimet, kolikot, aurinkolasit ja se kaikki muu sälä, joka yleensä eteislipastolle rantautuu. Meillä lipaston päällä on tuoreita kukkia ja kynttilälyhtyjä, lipaston takana seinällä vielä muutama mieleinen taulu. On rauhoittavaa palata kotiin. Ja sieltä taas aikanaan lähteä.

                                          
Tämä juttuni taisi osin nyt poikia myös Ystäväni vinkkaamasta hauskasta blogista ”Eloisen eteisessä”. Juttu kolahti mukaansatempaavan kirjoittelun ja kauniiden kuvien lisäksi henkilökohtaisella tasollakin; blogin nimestä kun poistaisi yhden kirjaimen, niin pääsisikin meidän Aulaan…

Nyt kun eteisessä vallitsee harmonia, voikin käydä kellarikomeron kimppuun. Siellä nimittäin vallitsee harmonian sijaan ovelle pursuava kaaos. Meillä taisi voimat mennä muutossa kodin kohennukseen ja kellariin vain tungettiin enemmän tai vähemmän tarpeettomat, tai ainakin harvakseltaan tarvittavat tavarat. Ovea ei saa auki ilman että on vaarassa jäädä matkalaukun tai vanhan tv:n alle. Mitään sieltä ei tietenkään saa myös kaivettua esiin. Eikä todellakaan viitsi napsata sieltä kuvaa tähän... Visio on kuitenkin jo selkeä asian korjaamiseksi! Siipalle kellarin kohennusta pääsiäisohjelmaksi tarjoillessani sain vastaukseksi vain hiljaisuuden. Taidan tulkita sen liittyvän käynnissä olevaan hiljaiseen viikkoon, en piinaviikkoihin! Jään siis odottavalle kannalle tulevien pyhävapaiden ohjelman suhteen…

Aurinkoista pääsiäistä!

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Oi ihanuutta ja voi jännyyttä!

Olen horoskoopiltani neitsyt – moninaiset tähtimerkin pedantit ominaisuudet tiivistän itseironisesti nipoksi niuhottajaksi ja tiskipöydän lääppijäksi. Jos lähipiiriltä kysyisi, niin itseironian lisäksi referaatista saattaisi löytyä myös realismia. 

Olen himahiiri – käperryn kotiin ja perheen pariin innolla ja luovun suosiolla matkoista maailmalle, varsinkin  jos senkin ajan saan vaihtoehtoisesti nyhjätä ja metsittyä läheisten kanssa mökkihöpertyen.

Olen hallintobyrokraatti – arkipäivät pyöritän papereita ja sähköisiä lomakkeita, vaikka pikkutyttönä en tasan tarkkaan unelmoinut tällaisesta uravalinnasta. Olen siis ollut epäreilu itselleni, kun en aikoinaan kävellyt sisään niihin pääsykokeisiin joihin sydän paloi.

Rakastan tilanteita joissa pääsen purkamaan luovuutta. Kuopsutan peffa pystyssä kukkapenkkejäni, leikkelen kankaita pienen pieniksi tilkuiksi ja ompelen ne takaisin eri järjestyksessä, rakennan ja remontoin, haalin ympärilleni vanhoja kampsuja ja tuunaan ne meidän perheemme näköisiksi ja oloisiksi, kirjoitan…

Ennen kirjoitin paljon. Siis P-A-L-J-O-N. Nautin äidinkielen tunneista aineineen ja kielioppeineen. Kirjekavereita oli kymmeniä, kirjeenvaihto tiivistä ja pedantisti arkistoitua aakkosjärjestykseen, totta kai. Pidin vuosikausia päiväkirjaa. Nyttemmin olen elvyttänyt tavan mökkeilyn yhteydessä. Alkuvuosien pienet kalenterimerkinnät ovat paisuneet useampien sivujen päivityksiksi. Lasten suuri mökkihuvitus onkin osana iltapuuhia pyytää äidiltä että tämä ”lukisi taas vanhoja”, menneiden vuosien vastaavien ajankohtien kirjoituksia.

Nuorempana osallistuin jopa kotikaupunkini kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille. Minä, lauma mummoja ja ryhmän ainoana miehenä karhea tuurijuoppo. Haaveilin kirjojen kirjoittamisesta. Taidan haaveilla vieläkin, en vain ole keksinyt toistaiseksi tarpeeksi sanottavaa.


Aikuisuudessa kirjoittaminen alkoikin harmaantua, teksti muuttui hallintokoukeroksi. Isot kirjaimet ja osa pilkuistakin jäi käyttämättä, kun viestitys siirtyi meileihin ja pitkän vastustuksen jälkeen innokkaisiin fb-statuspäivityksiin.


Nyt olen kerännyt rohkeuteni ja ryhtynyt bloginpitoon! Täällä en aio esitellä nipoa puoltani enkä sitä byrokraattiakaan, vaan julkistan kaksoiselämäni ruodittavaksenne. Jännittää uuden tekniikan käyttöönotto ja omien aatosten julkaisu ties keille kaikille tutuille ja tuntemattomille. Mitä muut mahtavat miettiä turinoistani? Ryhtyykö joku hullu vainoamaan paljastusteni myötä? Loukkaanko kenties tahtomattani jotain jutuillani, osaanko viestiä tahtomani tunnetilan? Ja silti on kuplivaa kevättä rinnassa, into uuteen aluevaltaukseen suuri, ja olo onnekas kun pääsee taas kirjoittelemaan. Voi kunpa saisin rohkelikoilta vielä kommenttejakin…


Nyt tää alkaa! Mukavia päivityksiä toivoen ja toivotellen,
Päivi