maanantai 20. helmikuuta 2012

Salmiakki

Kansallisherkkumme ja suorastaan kansallisaarteemme. Äitini inhoaa sitä, minä rakastan sitä. Liekö sitä sukupolvien välistä kuilua? Niin tai näin, juuri äitini aikoinaan tutustutti minut tähän herkkuun. Pienen lapsen sai kävelemään reippaasti muutaman kilometrin matkan kotoa keskustaan asioille, kun tiedossa oli myös apteekkireissu jolla haettiin parinkymmenen gramman paperipussillinen vahvoja, kovia, suolaisia, litteitä ja pieniä makeisia. 

Aikoihin en ole enää apteekin salmiakkia syönyt, enkä varsinkaan niin pienestä pussista. Grammamääreet pussin kyljessä ovat muuttuneet kymmenistä sadoiksi ja sokeria tullut lisää niin makeismassaan kuin päällikuorrutukseenkin. Muksuna en ostanut salmiakkejani itse, enkä kyllä vieläkään tee niin. En nimittäin osta itselleni salmiakkia silloin kun olen karkkiostoksilla. Sen sijaan kyllä syön salmiakkia... Olen se salmiakkirosvo, joka käy lasteni karkkipusseilla...

Salmiakki nousi mieleen ja lapsuuden salmiakin maku jopa makunystyröille kun viime viikolla ompelin tilkuissa tämän tyynyn. Pepita-ruutua ja valkoista pellavaa taustalla, viistottuja neliöitä aplikoituna keskustaan. Syntyi Zalmijakiksi ristitty tyyny, joka kokonsa puolesta on sopivampi tähän tuoliin kuin alkuperäissuunnitelman mukaiset, tätä tyynyä isommat Tärähtäneeet sydämet.


Herkullista helmikuun loppupuolta Sinullekin! 

tiistai 14. helmikuuta 2012

Tärähtäneitä sydämiä

Siippaani kutsutaan tilkkuharrastuspiirissämme Paidattomaksi. Sinänsä aika perustellusta syystä ja toisaalta taas täysin perusteettomasti. Juttuhan menee niin että olen viime vuodet ommellut tilkkutöitäni suurimmaksi osaksi vain ja ainoastaan hänen vanhoista paitapuseroistaan. Kanssatilkkuilijat siis pilkkeet silmäkulmissa vilkkuen kiusaavat minua olettamalla että riistän paidat miehen päältä jotta pääsen ompelupuuhiin. Jos oikeasti näin tekisin, niin siskot hyvät, kyllä mun ajatukset ihan muihin puuhiin kääntyisivät ;).

Totuushan on että mieheni, entisenä herrojen paitaosaston myyjänäkin, uusii paitavarastoaan tiuhaan tahtiin ja samalla panee kiertoon vanhempia paitojaan. Niitä minä sitten nyysin eteisessä Uffiin lähdössä olevista kasoista ja välillä jopa roskapusseista… Paidathan ovat aivan parasta tilkkumateriaalia: kauniita kuoseja, hauskoja yksityiskohtia ja tyynyn tekoa ajatellen tausta jo valmiina paidan napitetussa etumuksessa.


Syksyllä näin ranskalaistyylisen, mutta omaan makuun aivan liian jupihtavan tai ainakin silotellun sisustuskaupan ikkunassa tyynyn, joka sykähdytti ja pysähdytti tämän arvostelijan ikkunan taakse ihailemaan ja inspiroitumaan. Sellainen oli saatava! Tosin ei sitä ikkunassa esillä ollut versiota, vaan juuri omiin tarpeisiin mitoitettu versio. Tai siis versiot, minä kun en osaa nykyään tehdä yhtikäs mitään enää yhtenä kappaleena kerrallaan, en edes lapsia!

Heti kun tuolloin työn alla ollut paidoista tehty tähtipeitto oli saatu päätökseen ja sängyn päälle, keräsin kaapin pohjalta kaikki sinne kasaamani siipan entiset flanellipaidat. Jotta töihin saisi vielä hieman lisää väriä, uhrasin myös oman mökkipuutarhatyöpaitani tähän tarkoitukseen. Oman ja oman, siipanhan sekin alun perin on ollut…


Tällaisia tyynyjä siitä sitten syntyi, kun pilkoin kolme paitaa paloiksi. Kauluskäänteet ja hihat jäivät hyödyntämättä, muuten meni aika tarkkaan taas koko paidat. Valkopohjainen flanelli on ainut, joka on uusi kangas. Tai no, ei sekään uusi ole, vaan käyttämätön. Ostin aikoinaan muutamia metrejä sitä aikeena ommella isälle pyjama. Isä kuitenkin kuoli ennen kuin aloitin ompelua tai edes leikkuuta, ja kuluikin seitsemäntoista vuotta ennen kuin tuo kangas taas houkutteli ompelemaan.



Tyynyihin jätin taas paidantaskut paikoilleen ja kalvosimen palalla paikkasin yhteen ahkerassa käytössä olleeseen paitaan tulleen reiän. Työt tikkasin pehmeään vanuun ja sitten vielä koneella ompelin muutamia kerroksia sydämiä muutamiin ruutuihin. Sydämen kaaret eivät asettuneetkaan ihan suloisesti minun käsissä ja paininjalan alla kankaalle, joten nyt tyynyjä koristavat tärähtäneet sydämet. Jonkun niistä tein miehelle, jonka sydän ei valitettavasti enää syki ja loput miehelle, jolle sydämeni sykkii.



Ei tärähtänytttä, vaan sydämellistä ystävänpäivää Sinulle!


sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Salaisuus

”Nopein tapa saada omasta päivästä jännittävämpi ja hauskempi, on kehittää jokin salaisuus, jonka vain itse tietää. Älä nyt suotta lähde pettämään kumppaniasi tai varasta naapurisi posteja. Sen sijaan voit vaikkapa vaihtaa puhelimeesi todella nolon soittoäänen, jättää alushousut kotiin tai lukea metrossa salaa Harlekiini-romaania. Parhaista salaisuuskikoista voi vaikka vinkata tuohon kommenttiosioon. Mikään ei piristä tylsää asianajotoimiston palaveria paremmin kuin se, että vain sinä tiedät jalassasi olevan My Little Pony -sukat.”

Oli niin riemastuttavaa löytää tällainen päivitys kaverin facebook-sivuilta! Hykerrytti lukea ja pani ajattelemaan! Pani jopa postaamaan ;). Yhdyn nimittäin tuohon yllä olevaan lainaukseen! En enää usko täysin äidin hokemaan ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla”, mutta uskon siihen että nauru päivässä pitää kallonkutistajan loitolla. Nyt taidan laajentaa uskomuksen myös salaisuuksiin.

Sellaisiin viattomiin ja sopivan pieniin, joista ei tarvitse kantaa tunnontuskia ja pysyy vielä pöksyissään kun ei tarvitse hötkytä jakamaan salaisuutta muille. Sellaiset salaisuudet antavat sopivasti potkua eloon. Itselleen hymyilee peiliin eri lailla, kun tietää että me kaksi naista jaamme saman salaisuuden. Salaisuus hykerryttää mieltä ja siihen uppoaa ihanasti kesken tylsän palaverin. Se toimii pakoreittinä ankeudesta ihanuuteen.

Sama toimii myös puolisalaisuuksiin. Ai mikä ihmeen puolisalaisuus? No se ihana asia, jonka lähipiiri tietää, mutta jota ei vielä ole paljastettu suurelle yleisölle. Minä kannan tällä hetkellä puolisalaisuutta, joka vielä hetki sitten oli salaisuus. Ihan yhtä ihania kummatkin!


Ps 1: Tähänkin kommenttiosioon voi vinkata noita parhaita salaisuuskikkoja. Tai ihan muuten vain muitakin salaisuuksia.

Ps 2: En ole raskaana!


maanantai 6. helmikuuta 2012

Raakaa kakkua

Pakkanen ja pyry, talven kovimmat ja sakeimmat, sotkivat lauantaisuunnitelmani ja ystävä onneksi vinkkasi hauskasta vaihtoehtoistoiminnasta. Viikonloppuna nimittäin helsinkiläisiä (ja vähän muitakin siellä sun täällä) hemmoteltiin jälleen pop up –ravintolapäivällä.

Kääriydyin paksuimpaan takkiini ja peittelin nenän, korvat ja sormet villalla. Sitten suuntasin ulos ja kohden Kalevankadun Pihasalia. Sinne oli joogasaliin perustettu vehreä viidakko, jossa tarjolla oli teetä ja kauniita leivonnaisia. Kaikki raakoja ja herkullisia :) Fake a cake –puodissa kun oli tarjolla vain ja ainoastaan raakaravinnosta valmistettuja, suussa sulavia herkkuja.  Alkuiltapäivästä salit olivat täynnä herkuttelijoita ja aurinkoisten värien lisäksi paikkaa somistivat eksoottista tunnelmaa paukkupakkasen keskelle tuovat kasvit.

Mukaan kotiin lähti kolmen sukupolven maisteluraadille omenatorttua, mangojuustokakkua, punajuuribrownieta ja minttusuklaanökö. Ihania ja lähes kaikille maistuvia kaikki, mutta mun suosikkejani kyllä ehdottomasti mangojuustokakku ja punajuuribrownie.



Tempauksen organisoija kuvailee hauskaa tapahtumaa blogissaan http://www.kaunispaivatanaan.com/. Ilmapiiri oli niin mukava ja herkut niin ihania, että en voi kuin nostaa peukun pystyyn ja toivoa tälle jatkoa. Olen varmaa kanta-asiakasainesta! Kieli pitkällä odottelen myös luvattuja reseptejä nettiin. Ja ehkä vinkkiä siitä millä leivonnaisissa käytetyn kookosöljyn voisi parhaiten korvata jollain muulla, niin että herkut maittaisivat perheen kookoksen inhoajallekin. Toisaalta, jos ei korvaajaa löydy, niin mullehan jää enemmän syötävää… nami nami!

lauantai 4. helmikuuta 2012

Äklöä herkkua

Kauppareissulla tarttui Cittarin amerikanhömppähyllystä mukaan veikeä kaakaopakkaus. Pahvipaketti jo sinänsä oli niin houkutteleva, että sai siihen tarttumaan (olen siis mainossuunnittelijoiden toiveiden täyttymys, tai muuten vaan keskivertokulutuskäyttäytyjä…).




Anyway, Swiss Miss on nyt varustanut keittiönkaappejamme klassisella vaahtokarkkikaakaolla. Minulle tämä on klassisen sijaan paremminkin uutuus, vaikka olenkin kuullut huhuja että valtameren takana tämä on ihan perinteistä puuhaa. No, tunkeehan ne siellä vaahtokarkkeja jätskiinkin… yöks, yöks, yöks.

Ja totta tosiaan, kyllä ne pienet marshmallowsit söpösti kelluivat mukin pinnalla. Kaakao itsessään oli niin äklön makeaa, että jäi omilta ja kyläileviltä O’boy-polven muksuilta juomatta. Itsekin taidan jatkossa keittää kaakaoni taas minulle klassista edustavasta Cacaosta ja tunkea mukiin minulle perinteisiä vaahtokarkkeja, niitä ihanan isoja. Niitä voi sitten vielä lusikalla nostella mukinkin pohjalta suuhun kaakaon jo tultua juoduksi. Amerikan ihmeessä kun pikkupallerot sulivat lämpimään maitoon suht’ nopeasti.

Herkullisia + lämpöisiä pakkaspäiviä Sinullekin!

torstai 2. helmikuuta 2012

Ei mitään hätää, ei mitään hätää…

Pienen pieni rutiinileikkaus vaan, illaksi kotiin…

Äitiä ja tytärtä hirvitti ja pelotti puolitoista viikkoa etukäteen. Oli vaikeaa lohdutella iltaisin pelkoaan itkevää lasta, kun itselläkin oli pala kurkussa ja mietin rutiinileikkaukseen liittyviä vaaroja enemmän kuin itse leikkausta. Eihän rutiini vaan tarkoita liiaksi rutinoitunutta ja puolihuolimatonta..? Mikä kaikki saattoikaan mennä pieleen pienen lapsen nukutuksen yhteydessä..? Entä jos veitsi tärähtää pari milliä vinoon ja aikaansaa isoa tuhoa..? Jo pelkät kotihoito-ohjeet saivat minut voimaan pahoin...

Lääkäri oli etukäteen ihanasti selittänyt potilaalle tapahtumien kulun ja aloittanut jo leikkauksen jälkeisen lahjonnankin. Iltasaduksi lueskeltiin Richard Scarryn kirjasta sairaalakäyntikertomusta, ja mietittiin mahtaako nukutusmaski olla samanlainen kuin kirjassa kuvattu oli. Kirjassa poistettiin nielurisat, meillä operoitiin silmän alueella. Kumpaakin hoidetaan jälkikäteen jäätelöllä :)

Äidin päässä soi tuon reilun viikon isoäidin aikoinaan vauvoja nukutellessaan käyttämä laulelma, jossa hiljaisella äänellä lähes kuiskaillaan lapselle rauhoittavia sanoja. Sillä sitten rauhoittelin itseäni kotosalla, palavereissa ja vapaa-ajan hauskoissa riennoissakin. Tyttärelle uskaltauduin sitä hyräilemään vasta kun silmää jo peitti side ja pieneen käteen tökätty iso neula ei enää pakahduttanut meidän kumpaisenkaan hengitystä.


Ei oo mitään hätää sulla, ei oo mitään hätää sulla…