maanantai 28. marraskuuta 2011

Villainen pikkujoulu

Millainen on virkkaushöpsöjen pikkujoulukuusi? No villainen tietenkin… Tai no, ainakin kuusen koristeet. Kuusi itse on vihreää, pistelevää havua, ”omasta metsästä” eli mökkipihalta kaadettu ja kotiseutuhengessä Riihimäen Lasin purkkiin Rööperissä sovitettu.

Villaisen siitä tekee tämänvuotinen, totaalisen ex tempore syntynyt koristelu. Myös tyttäreni on hurahtanut virkkuuseen. Muutamana iltana ei pienen koululaisen lukulamppua sängyn vierestä olisi saanut sammuttaa lainkaan, koska ”työ” oli kesken. Salaperäinen työ, joka minun silmissäni näytti pitkältä ketjusilmukkavirkkuulta, mutta jolla selvästi oli suurempi rooli tytön suunnitelmissa. Aikansa virkattuaan hän keri työnsä palloksi ja julisti kokeen alkavaksi. Koe suoritettiin niin että lastenhuoneen ikkuna avattiin ja pikkuveli komennettiin salaisin etukäteisohjeistuksin pihalle. Kun yhteys oli kunnossa ja koko loppu perhe kerääntynyt ikkunan äärelle, heitti tyttö virkatun lankapallon ikkunasta ulos, ja pikkuveli oli alhaalla vastaanottamassa ja katsomassa että riittikö virkkuu 5. kerroksesta maahan asti, vai pitikö työtä vielä jatkaa. Kaikkien riemuksi kerän loppu osui maahan ja pikkuveli tomerasti kääri rullaa auki puoliväliin pihamaata. Koe oli suoritettu ja työ valmis, villalanka voitiin leikata ja tehdä loppusolmu. Meillä ei ole tietoa siitä kuinka monella naapurilla oli ilo seurata perheemme tämän kertaista koetta…

Kokeen jälkeen massiiviseen virkkuuseen ei koskettu. Ehkä se oli lapsen mielessä jo täyttänyt tehtävänsä. Äidin silmiin hellyttävä työ, joka nyt oli niin paljon muutakin kuin vain ketjusilmukkajonoa, sen sijaan osui useasti. Ja kun sitten kuusi oli kulkeutumassa parvekkeelle, sai värikäs virkkaus uuden kunniatehtävän. Se on nyt meidän kuusenköynnöksemme ja muina koristeina palvelevat tyttären pitkin syksyä iltapäiväkerhossa väkertämät villaiset Meksikon tähdet.


Koskaan aiemmin kuusemme koristeisiin ei ole paneuduttu tällaisella intohimolla kuin nyt. Koskaan aiemmin kuusta ei ole koristeltu kokonaan itse tehdyin, vieläpä kokonaan lapsen tekemin koristein. Värikästä ja hellyttävää! Luulenpa että ensi adventtina joulukoristelaatikoistamme purkautuu esiin noin viisitoistametrinen virkkuu...

Kuusen valot siirtyivät nyt elävinä liekkeinä loimottamaan kuusen vierelle. Tähän oli kaksi selkeää syytä:
1)    paloturvallisuus –> villaiset koristeet + kynttilänliekit
  = huono, huono yhdistelmä parvekkeellakin
2)    kuusi muistettiin hakea mökiltä, mutta ei niitä kuusen pieniä  sähköisiä ulkovaloja

Lämmintä adventin aikaa Sinullekin!
Minä alan nyt haaveilla neulotuista kuusenpalloista...

tiistai 22. marraskuuta 2011

Yy, kaa, koo

Kerroin jokunen aika sitten kuinka olen hurahtanut isoäidinneliöihin. Niitä tulee tässä taas lisää :). Olen nimittäin saanut osakseni ihmettelyä ja ihastelua uusimman tuotokseni myötä, ja jopa ihanan imartelevan kysymyksen että kuinka osaankaan tällaisia askarrella. Niinpä ajattelinkin röyheästi jakaa neuvoja siitä kuinka itse kukin voi tehdä itselleen / läheisilleen / vielä vaikkapa joulumyyjäisiin virkatuista neliöistä myssyjä, tunikoita, kasseja, ponchoja, peittoja, ihan mitä vain lystättää…

Vaihe 1: Tarvitset silmääsi miellyttäviä ja käteen mukavalta tuntuvia lankoja. Itse suosin villaista ”7 Veljestä” -lankaa, joka on niin peruslankaa, että sitä löytää jopa heinäkuun helteissä pienen Tervakosken suuresta Valintatalosta. Eikä maksa paljoa.


Kuva 1: Tytär halusi tehdä inventaarin virkatuista lapuista. Inventaarin lopputuloksena aloin arvioida tulevan peiton kokoa ja sain päiväksi kauniin tilataideteoksen olohuoneen lattialle.

Vaihe 2: Lisäksi tarvitset intoa. Paljon intoa. Innon lisäksi tarvitset taidon. Jos sitä ei vielä ole, niin voit hankkia sen täältä.


Kuva 2: Myöhemmin syksyllä pääsin itsekin kokoamaan lattialle, lakanan päälle pehmeää palapeliä. Lakana on helppo kääriä rullalle siinä vaiheessa kun peiton kokoaminen alkaa tuntua siltä tylsältä työvaiheelta...

Vaihe 3: Lopuksi tarvitset vielä himpun kärsivällisyyttä. Et kuitenkaan niin paljoa kuin luulet katsoessasi jonkun toisen virkkaamaa valmista peittoa / ponchoa / pikkurikiriikkistä kassiakin. Alkuun tarvitset sitä muutamaan ensimmäiseen lappuun ja sitten into viekin jo niin lujaa että työ alkaa valmistua liiankin nopeasti. Believe me, I've been there!


Kuva 3: Tässä se nyt poseeraa. Kuvan oton jälkeen peitto pääsi taiteltuna sohvan käsinojalle odottelemaan pimeitä telkkari-iltoja.

Tämän peiton virkkasin syysauringossa ja pitkälti partsin kiikkustuolissa. Ensimmäisen peiton tein mökillä heinäkuisissa helteissä ja niitä seuranneissa syyspimeissä ja talvipakkasissa iltapuhteina. Se lämmittää päiväunia nyt mökillä, tämä telkkarin tuijottelijaa kotona.

Myös rakas ystäväni virkkasi kesällä lämpimikseen peiton (jipijajee, en siis ole ainut heinäkuussa villapeittoja ahkeroiva!!!). Hän juhlisti peittonsa valmistumista järjestämällä naapuruston rouville peittobileet. Peittobileet??? Noh, tietenkin bileet jossa kuohujuoma virtaa ja kaikki kilvan kehuvat peittoa. Aivan superidea! Lupaan kutsun saadessani saapua teidän kaikkien tuleviin peittobileisiin ja kehua peittonne taivaisiin! Itse vellon nyt siinä määrin syysväsyn ja pikkujoulusesongin välisessä haljakassa olotilassa, että en ryhdy kopioimaan hänen ihanaa ideaansa, vaan tyydyn jakamaan peitto-onneni täällä blogissa, ja käperryn sohvan nurkkaan ihanan peittoni alle odottamaan joulua.

Saa herättää kun laatikot ovat kypsiä!


Joulua odotellen,
 Päivi

P.s 1: Jos kolmas peittoni sattuisi valmistumaan valoisampana vuodenaikana, niin saattaisin harkita peittobileiden järjestämistä…

P.s. 2: Kaltaisteni virkkausnoviisien on hyvä tiedostaa harrastuksen vaarat: väärällä virkkaustekniikalla ihminen saa kehitettyä itselleen sekä tennis- että golfkyynärpään lyömättä kumpaakaan palloa. Välillä vaan tulee eteen tilanteita, joissa mieslääkärille ei kehtaa kertoa vaivan todellista syytä, vaan antaa hänen pitää kiinni noista vakiintuneista diagnoositermeistään. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kuitenkin kertoa että sattuu ja paljon kun riesat hankkii samanaikaisesti ja vielä samaan käteen. Luomisen ilo kuitenkin voittaa nuo tuskat! Kokeile vaikka!

P.s. 3: Anteeksi, rehellisyyden nimissä joudun toteamaan että jutun otsikko on aavistuksen harhaanjohtava. Oikeasti näin vaativien käsitöiden luomisessa pitää osata laskea kahdeksaan ketjusilmukkaan asti. Sen jälkeen pärjääkin pitkään kahdella ketjusilmukalla ja kolmella pylväällä.


keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Liian arkista

Palkkapäivä, tätä nykyä laskujenmaksupäivä tuli ja meni. Ei sitä huomannut odottaa, ei se aikaansaanut ennakkosuunnitelmia eikä kalenterimerkintää. Tili vain kääntyi pankkitilillä, tuli ja meni.  Aikuismaisen asuntovelkaista.  Liian arkista. Tylsää.

Entisessä työpaikassa meitä oli muutamien ihmisten joukko, jotka lähdimme aina palkkapäivänä ulos syömään lounaan. Alakerran henkilöstöruokalan tai keittiössä omien eväiden syömisen sijaan kirmasimme Kallion kujille. Saimme happihyppelyn ja useimmiten herkullisen lounaan. Saimme niiden lisäksi paljon muutakin. Saimme hersyviä nauruja, ihanaa vapauden tunnetta, rutiinien rikkomisen aikaansaamaa mielihyvää, lounas lounaalta tiiviimpiä ystävyyssuhteita ja arkeen tarpeellista juhlaa. Se että lähdimme ulos, vedimme kesken työpäivän ulkovaatteet niskaan ja maksoimme lounaasta jopa femman enemmän kuin alakerran kuppilassa, teki palkkapäivästä odotetun ja arjesta ihanan juhlan.


Nyt lounasseurueemme on hajaantunut, osa uusiin työpaikkoihin ja maantieteellisesti levälleen jopa kolmeen lääniin. Palkkapäivänä havahduin hauskoihin muistoihin, ja aloin miettiä mistä nyt revin tuon juhlan arkeen. Miten te teette arjesta juhlan? Kommentteja kiitos, hyväksi havaitut käytännöt jakoon!

Ninni, Fifi, Miksu ja Tommi,
kaipaan vanhoja hyviä aikoja takaisin :)
Ja perinteet kunniaan!


maanantai 14. marraskuuta 2011

Varpaat hiekkaan

Aamuseiskalta on tätä nykyä pimeää! Huonosti nukutun yön (Eilisen herkullisen isänpäivälounaan ja kakuttelun välissä vedin harvinaiset, ja sitäkin nautinnollisemmat alkuillan tupluurit päivänsankarin kyljessä. Kakun kanssa meni pari kuppia tummaa teetä. Yö menikin sitten enemmän vähemmän valvoessa...) jälkeen pääkin oli pimeänä, niska jäykkänä, hartiat jumissa ja kyynärpää edelleen tuusan nuuskana. Aamutokkuraisena voimat eivät riittäneet edes ravitsevan smoothien pyöräyttämiseen, vaan tankkasin itseni vain corn flakesilla ja Hesarilla ja lähdin sauvomaan ulos pimeään.

Jossain vaiheessa Kaivarin rantaa aikani tarvottuani aloin heräillä, ja huomasin taas kuinka paljon vesi onkaan laskenut. Rantavallin jälkeen hiekkaa ja kiviä riittää useampi metri ennen vettä. Hetken mielijohteesta hyppäsin mereen! EN siis veteen, vaan sille nyt kuivalle merenpohjalle. Sain lenkkarieni alle ihanan pehmeää ja puhdasta merihiekkaa. Se oli taivaallinen tunne! Keinahtelin päkiöillä ja tepastelin pientä lenkkiä rantakivien välissä muutaman minuutin.



Rantavallille palattuani onnittelin itseäni. Olin ylpeä ja onnellinen siitä että olin sisäistä lasta kuunnellen tehnyt jotain rutiineista täysin poikkeavaa, hassuakin. Itsekseni hihittelin ajatukselle yllättää työkaverit toteamalla että hyppäsinpä tuossa muuten työmatkan lomassa mereen! No, jätän sen kertomatta ja nautin vain itsekseni jälkitilasta jonka tuo hyppy toi.


Kaamosrasituksen torjuntaan käytetään kirkasvalolamppuja. Olen niitä hankkinut niin kotiin aamu-uniselle siipalle kuin töihin itselle ja työkavereille. Nyt kuitenkin väitän että tuo hyppyni oli vähintään yhtä terapeuttinen ja energisoiva! Kun ihminen tarvitsee aamulenkilleen pipon päähän, kaulahuivin ja hanskat, niin väsy saa kyytiä kun saa jalkojensa alle pehmeän rantahiekan. Se tuo mieleen menneen kesän ja antaa toivon taas seuraavasta.

Lenkki jatkui rantahiekan jälkeen huomattavasti vauhdikkaampana. Siihen asti olin vain edennyt, mutta nyt askel kulki! Silmätkin olivat revähtäneet auki, sillä aamun valjetessa huomasin kalan molskahtavan hopeinen kylki vilahtaen veden pinnalla. Vuosikausia olen lenkkeillyt samaista rantaa pitkin työmatkojani ja nyt näin ensimmäisen kalan. Pani miettimään että ovatko Kaivarin kalat alkaneet vasta ihan lähiaikoina pomppia, vai aukesivatko silmäni tänään normaalia enemmän?

Hyppää sinäkin mereen silloin tällöin, se tekee hyvää!


perjantai 11. marraskuuta 2011

Only way is up... vai onko?

Selailin viimeaikaisia otoksiani ja oikein yllätyin huomatessani kuinka paljon olenkaan kuvannut portaita! Jotain kaunista ja kiehtovaahan niissä on aina ollut kun ovat linssiini osuneet, mutta nyt kun tajusin rappuotosteni laajan määrän, niin aloin pohtia voiko asiaan olla jokin muukin selitys kuin vain visuaalinen viehätys. 





Osaako joku psykologiaa kyökkitasoa pidemmälle lukenut kenties vastata asiaan? Keittiöpsykologiallani kun löydän asiaan vain sen selityksen että etsin nousuja ylös... Vai tarkoittaako se sittenkin sitä että eteeni tulee erilaisia nousumahdollisuuksia, mutta kysymys kuuluukin että käytänkö vastaan tulleet mahdollisuudet hyväkseni? Ja toisaalta: miksi ihmeessä ne pitäisi aina käyttää?







Toisaalta juttuhan on kieltämättä kaksisuuntainen: rappuja pitkin pääsee alaspäinkin. Pitääkö siis ajatus kääntääkin ylösalaisin ja hakea elooni laskeutumista johonkin? Mutta minne?


Näitä rappuja pitkin pääsi syksyiseen puistoon ja sinne mielikin tahtoo nyt, mutta tahtooko aina? Aivonystyrät ylikierroksille... Tai sitten teenkin juuri toisinpäin ja laskeudun levollisuuteen...

Ainahan ei nimittäin tarvitse nousta tai laskeutua, voi vain olla jos se hyvältä tuntuu. Lempeää, leppoisaa ja harmonista kaamosaikaa Sinulle!

tiistai 8. marraskuuta 2011

Anna mulle tähtitaivas

Jep jep… oikeasti en sitä tavoittele, koska olen sen jo ainakin kertaalleen saanut. Taivas maalattiin ensimmäisen oman kotimme makuuhuoneen kattoon. Voitte vain arvailla kuinka monta kerrosta tummansinistä maalia tarvittiinkaan, jotta valkoinen katto saatiin muuttumaan yönsiniseksi… Kun tummuus vihdoin oli kohdallaan, oli aika tuputella sablonalla kultaiset tähdet kattoon. Itse olin jo tuossa vaiheessa remonttia niin raskaana, ettei minua päästetty keikkumaan huterille tikkaille, vaan siipan taiteilijaserkku riensi avuksi. Katosta tuli ihana! Se jopa esiteltiin Koti ja keittiö – lehden milleniumnumerossa! Kyllä sitä kelpasi katsella sängyllä ensin ison vatsan ja sittemmin pienen käärön kanssa pötkötellessä. En uskalla edes ajatella mitä asunnon seuraava haltija on ehkä katolle tehnyt… Niin tai näin, meillä se säilyy ihanan hassuna muistona ja parina valokuvanakin.

Tätä nykyä näen tähtiä muuten vaan. Olen suorastaan hurahtanut niihin. Tähtitieteestä en ymmärrä hölkäsen pöläystä, eikä minua siis kiinnosta ne valoa heijastavat möykyt avaruudessa juuri muuten kuin pimeänä iltana saunan rapulta niitä ihaillessa. Minä olen sen sijaan hurahtanut tähtien tekoon. En tanssivien tai kokkaavien tähtien, vaan kankaisten tähtien. Ei ehkä ylläri pylläri sinänsä…

Vuosikausia olen tilkkuillut, mutta viime ajat enimmäkseen tähtiä silläkin saralla. Viimeisin valmistunut tilkkutyö on suurin tähtityöni, ja sen toteutin jopa kaksipuolisena. Siipan vanhat kauniit ruutukuosiset paitapuserot ja anoppien puhkinukutut lakanat pääsivät tähän peittoon.


Myös tyynyt ovat siipan paidoista. Kuten alla näkyy, paidat on käytetty melko lailla tarkkaan kauluskäänteitä ja kalvosimia lukuun ottamatta. Siippani on jo tilkkupiirissä muiden naisten toimesta nimetty uudellen Paidattomaksi.


Peitossa olevaan taskuun voi sujauttaa vaikka salaisuuksia tai herkkuja.


Ja se lakanamenneisyyskin näkyy peiton kääntöpuolella hauskasti. Tässä on anopin tyttönimikirjaimet kauniisti lakanaan kirjottuna.


Tapanani on antaa töille nimet, mutta tälle torkkupeitolle en sellaista vielä ole keksinyt. Ehdotuksia vastaanotetaan, kiitos!

Esikoiselle ompelin pari vuotta sitten uuteen isojen miesten sänkyyn sini-puna-valkoisen, tähtikuosisen ja  ”Ameerikaksi” nimeämäni peiton. Nimi taisi olla enne, sillä reissu on edessä keväällä. Peitossa on hyödynnetty vanhoja farkkuja aina läpällisiä reisitaskuja myöten. Esitin toiveen että sinne voisi sujauttaa rakkauskirjeet piiloon, mutta eipä äiti sieltä paljoa salaluettavaa vielä ole löytänyt. Kumma juttu.


Tämä tähtireunuspeitto taas syntyi rakkaan ja touhukkaan muorini muisteloissa. Hänen lempivärejään ruskeata ja violettia löytyy tästä peitosta paljon, mutta muuten ei juurikaan meidän värimaailmastamme. Nyt peitto on sohvanselustalla eli koreasti esillä keskellä kotia. Työ sai muorin mukaan nimen ”Anna Emilia Superstar”.


Kuopuksen peitossa tähdet pyörivät värikkäänä, villinä hyrränä. Sillä kait työkin sai nimen ”Tivoli”. Tyttären tähtipeittoon olen harjoitellut erilaisia tähtimalleja. "Preerian tähti" -niminen tilkkublokki ja herkät pastillisävyt ehkä saivat aikaan sen että peitosta tuli ”Pieni talo preerialla”.


Farkut taipuvat tarvittaessa vaikka patalapuiksi. Näiden lappujen takataskuihin voi pujottaa kämmenet suojaan kuumalta pelliltä tai padalta.


Seuraava tilkkuilu on jo työn alla. Tähän aikaan vuodesta ommellaan joulunpunaisesta, piparinruskeasta ja tontunharmaasta kankaasta jouluisia töitä. Tähtiblokkeja olen surautellut jo pienen peitollisen verran, mutta voihan olla että suunnitelmat muuttuvat, ja monet saavat tänä vuonna pukinkontista jouluisia patalappujakin. Saa nähdä mihin tahto vie tekijää…

Toivottelen sinullekin paljon tähtiä taivaallesi,
tai vaikka sängyllesi ja hellankulmalle!


torstai 3. marraskuuta 2011

Kylmä huijaus

Kuuletko kakluunissa palavan tulen rätinän?

Kuuletko jopa kissan unisen hyrinän?
Haistatko hennon savun tuoksun?
Tunnetko ihanan lämmön?


En minäkään! Kyseessä on nimittäin vain mieltä lämmittävä, kylmä huijaus. "Kakluuni" kun on puinen kaappi! Luukkujen ja savuhormin takaa ei löydykään tulta ja savua, vaan kukaties kauniita pöytäliinoja ja hopealusikoita. Kaappi on rokokoo-ajalta, jolle tyypillistä oli parillisuus. Hyvin todennäköistä onkin että muinoin salissa on sijainnut toisella seinustalla oikea kakluuni ja toisella sen näköisversio, tämä kaappi. Nyt tämän riemastuttavan näyn kokee Ritarihuoneella olevassa Joulu-näyttelyssä. Välittömästi aloin himoita tuollaista "kakluunia" omaan kyökkiini. Eikö olisi aika veikeää saada piilotettua ruma mikro ja pursuava paperinkeräyskassi uunin uumeniin?

Btw, ei tuo suloinen pikkukisukaan kehrää, eikä sitä olisi kovin pehmeä silitellä. Mitä lie kuttaperkaa... Anyway, oli riemastuttavaa tulla höynäytetyksi! Suosittelen lämmöllä sekä uunia että näyttelyä.