sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Southern beauty

Sain ystävältä vinkin mulle entuudestaan täysin tuntemattomasta Liesimustasta Villa Mörskän vanhan rautauunin kunnostukseen. Tuntematon oli aine muuten rautakaupan nuorelle myyjällekin, mutta lopulta purkki hyllystä löytyi, ja sitä sitten yhdessä ihmettelimme.

Nimen perusteella kuvittelin käsitteleväni lieden tumman ja ruosteisen päällisen mustaksi aineella, ja sen jälkeen pähkäileväni mitä tekisin muulle ruosteelle muualla uunissa. Vaan toisin kävi! Teräsharjalla ja lastalla varustautuneena hieroin ja hinkkasin suurimmat ruosteröpelöt pinnasta pois, ja sitten hieroin mustan töhnän lieteen rievulla. Mustaa oli. 

Pullossa neuvottiin kiillottamaan pinta vielä luonnonharjalla, joten juuriharjan kanssa uunin kimppuun. Sitten tapahtuikin simbsalabim ja musta muuttui hopean hohdoksi! Tästä innostuneena koko uuni sai saman käsittelyn. Tätä ennen oli viety tuhkatkin pesästä ja ylipäänsä joka kolosta vanhassa uunissa, ja nyt se hohtaa uuden veroisena. Timpuritkin kehuivat (heitä siihen patistettuani) uurastukseni jälkeä, ja (diplomaattisesti) totesivat ettei vastaavaa kaupasta saa. Ei saa enää, ei :)




Mun söpö Rapid 20 henkii nyt jotain aivan Tuulen viemää! Jotenkin tää vois olla myös Scarlett O'Haran käytössä rapistuneen Taran tilan kyökissä. Siellä Scarlett sitten paistelisi pullaa Rhettilleen valloitaakseen tiensä takaisin miehen sydämeen... Voi olla että näilläkin pelleillä on paisteltu pullaa tai ainakin kalaa, mulle ne taitavat jäädä vain historiallisiksi kuriositeeteiksi...


Tai sitten ei... 
Valloituskäyttöön niitä ei käytetä, 
mutta pullanhimo saattaa kyllä iskeä!


perjantai 26. syyskuuta 2014

Lasilyhtyjä

Vierailimme toissaviikolla ystäväperheen ihanassa siirtolapuutarhassa. Kahvittelimme auringonpaisteessa omenapuun alla nauttien höyryävää omenapaistosta. Puu kaartui yllemme oksat raskaina omenista ja ystävien maalaamista ihanista lasilyhdyistä. 





Tästä lähtien mäkin taas viitsin raaputella etiketit irti kauniin muotoisista oliivipurkeista ja muista vastaan tulevista purnukoista, ja lasinkeräyksen sijaan jemmata ne ensi kesää varten. Pidetään sitten muksujen kanssa taidetalkoot ja ripustellaan Mörskän vaahterat ja pihlajat täyteen ihania lasilyhtyjä.



Lämmin auringonpaiste meni jo, hallakin meni jo, aivan tuskainen veden vihmontakin onneksi meni jo. Meillä tehdään tänään kuitenkin aikamatka tuohon ihanaan iltapäivään ihanassa puutarhassa, kun viimeiset sieltä kotiin kannetut omput korin pohjalta paistetaan meilläkin omppuhyveeksi. Nam ja slurps!

Herkkua päivää, ihanuudet!



torstai 25. syyskuuta 2014

Meduusoja

Viime kesänä kirvat valtasivat lasitetun parvekkeen ihanassa kuumuudessa eksoottisen meduusachilini siinä määrin, että palkoja ei päästy maistelemaan. Tänä kesänä uusi yritys, ja nyt tuulen tuivertamalla avoparvekkeella. Ei pöppiäisen pöppiäistä riivaamassa mua! Eikä kasvia :)



Lupaavalta näyttää! Siirsin onneksi kasvin keittiön ikkunalle pari päivää sitten ajoissa ennen ensimmäistä hallayötä (!!!), joka palellutti viimeiset tomaatit ja lipstikat. Nyt paloissa on jo punaakin. Kohta alkavat päästä pannulle, jännää! Viimeksi olen itse kasvattamiani chilejä syönytkin yli 15 vuotta sitten, joten ei voi puhua suutuntumasta eikä makumuistoista, eri lajikekin oli silloin viljelyssä, joten uusi kokemus on taas tiedossa. Kivaa.

Mikä on sun lempichiliherkku? 
Vinkkaa mulle miten nämä aarteet käyttäisin, kiitos! 




tiistai 23. syyskuuta 2014

Kesäkeittiö

Siinä se on, mun kesäkeittiöni. Tiskipöytä (vai kuulostaisiko työtaso hurjan paljon paremmalta?), jalkaritilä lattiaksi maapohjaa vasten ja heinäseipäitä... öö... tuiksi... Tuiksi ehkä köynnöksille, tai ehkä sirkusvaloille, tai ehkä purjekatokselle. Tuiksi ja silmäniloksi joka tapauksessa!


Mitä, eikö muka hahmotu? Mulla on visio kirkkaana ja onneksi kuvakin tiedossa. Jotain tällaista, mutta leveämpää tästä vielä syntyy, believe me! 

Tänään onkin juuri sopiva päivä haaveilla kokkailuista kesäkeittiössä, kun eilen panin yrttimaan matalaksi ennen pakkasia ja aamulla mittari näytti +3,5 astetta. Raksalle pyöräiltyäni lämpötila oli jo laskenut kolmeen. Päivän mittaan ehti pariin otteeseen sataa jotain valkoistakin. 

Ei siis tarvinnut kantaa vanhaa työpöytää ulos rapsuteltavaksi kevääksi maalauskuntoon. Riitti että istutti timpurin tuomat raparperit maahan ennen pakkasia ja poisti tiivisteknöölit ikkunanpuitteista. Toista kättä sentään pystyi siinä hommassa pitämään hanskassa, mutta noin yhdeksän ruudun jälkeen olivat kummatkin kädet niin kohmeiset, ettei rapsutin enää näpeissä pysynyt. Jösses mikä ero viime viikkoon, jolloin vielä posket paloi auringossa raksalla huhkiessa!


maanantai 22. syyskuuta 2014

Viha ja suru

Osa tekstistä on 28.10.2014 poistettu saamani kehotuksen vuoksi.

Niitä kumpaakin on mahtunut muhun viime kuukausien aikana käsittämättömän paljon, ja mitä erilaisimmista asioista. Aluksi ajattelin niiden olevan vain suuren suurta petetyn ihmisen ja hajotetun perheen toisen aikuisen apinanraivoa ja pettymystä siitä että jotain meille annettua kertakkaikisen hienoa ja ainutkertaista ei edes yritetä pelastaaa, koska aikuista ihmistä, puolisoa ja kolmen lapsen isää ei vaan huvita. 

On ehkä helpompi lyödä hanskat tiskiin ja aloittaa alusta muualla. Kissanviikset sanon minä, ei tasan tarkkaan ole! Vaikka puolison hylkää, niin jäljelle jää ne kolme rakasta lasta, joiden kanssa pitää opetella elämään osa-aikaisesti ja se toinenkin petetty perhe. Mitä uutta näistä kipeistä, isoista möykyistä kumpuaa tuoreeseen parissuhteeseen heti kättelyssä työstettäväksi? En kadehdi, mutten myöskään sääli. Sitä saavat mitä ovat tilanneet.

Omaa vihaa ja surua työstäessä yllätyin sen rajuudesta, niin primitiivisiä ajatuksia päässä pyöri ja suusta ulos ryöppysi. Itsekin säikähdin. Aloin pelätä muuttuvani katkeraksi akaksi. Onneksi ystävä pakotti mut lukemaan itsekin lukemansa jenkkiavioeroguru Bruce Fisherin kirjan "Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy". Ajattelin silmäillä kohteliaasti kirjaa jotta voin hänelle asian kuitata, mutta kirja vei täysin mennessään, ja jo puolivälissä lukemista olin ilmoittautunut Fisherin eroseminaarit Suomeen tuoneen Kari Kiianmaan 11-viikkoiseen seminaariin. Sen alkamista sentään ehti heinäkuusta syyskuun puoliväliin asti hartaasti odotella! Kiitos Satu kun "pakotit" tähän <3

Seminaari alkoi viime viikolla, ja taas huomenna ryhmä kokoontuu. Välissä on luettu kirjaa ja tehty kotitehtäviä; soiteltu kurssikavereille, kirjoitettu tunnepäiväkirjaa ja listattu asioita joista itsessäni pidän sekä tehty joka päivä jotain hyvää itselle. Se on kivaa se :)

Elokuussa tuntui jo että elämä voittaa ja erossa alkoi nähdä monia hyviäkin puolia. Syyskuussa on palattu vuoristoradalle. Kaksosten 10-vuotissynttärit kahdessa kodissa osin jaetulla ja osin samana viikonloppuna kahteen kertaan juhlivalla päällekkäisellä juhlaväellä, ja niin heidän 10-viikkoisen erokerhon kuin mun eroseminaarin käynnistyminen ovat taas nostaneet kyyneliä silmiin tulviksi saakka. 

Joka toinen tunti nauttii vapaudesta jossa on vain kolme lasta passattavana ja välillä paljonkin ihan omaa aikaa, ja sitten syöksyy vauhdilla notkoon, jossa ei keksi elämälleen mitään tarkoitusta. Siltikään että elämäni on täynnä ihania, inspiroivia, kauniita ja kivoja asioita ja ihmisiä. Pettymys petoksesta vaan on niin julmetun suuri ja siitä ylipääsy työlästä. Kun samaan aikaan vedetään mattoa jalkojen alta monta vuotta yhteisestä historiasta, hajotetaan perhe ja murskataan tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet yksipuolisella päätöksellä, lähtee happi palleasta pitkäksi aikaa, yhä uudestaan ja uudestaan.

Ihminen on vereslihalla ja jokainen naarmutus avaa taas paljon vanhaa. Kun lapset kertovat isän kodin sisustuksesta ja tajuaa ettei se ole siipan käsialaa, vaan toisen naisen sisutelleen lemmenpesää asuntoon jossa minäkin olen asunut, kun tytär ei saa patjalla unta muttei pääse isän viereen mun vanhalle patjalle, koska siinä on toisen naisen lakanat, kun kuulee naisen kosiskelevasta ensitapaamisesta minun lasteni kanssa tai kun tajuaa tämän suunnitelleen ja ohjeistaneen lasteni synttärijuhlavalmistelut niin että lapsenikin tajuaa asianlaidan, kun kyyneleet silmissä pyytää isältä lempikeksejään juhlapöytään ja isän pitää varmistaa asia rakkaaltaan. Kun tyttö kertoo hermon menneen ruokakaupassa ollessaan isin kanssa kaksin juhlavalmisteluostoksilla, mutta kahden aikuisen koko ajan viestitelleen ja soitelleen ostoslistasta. Kun kuulee täydellisesti järjestettyjen juhlien koristeluista melonitikutuksineen, silkkipaperi- ja ilmapallokoristeineen sekä tunnelmavalaistusviritelmineen ja ymmärtää juhlien olleen aivan napakympit eskarilaiselle. ...xx..., ei mun neljäsluokkalaisille.

Se nainen on niin tullut mun reviireilleni! Makoilee mun sängyssä, valitsee vaatteet ja mööbelit mun miehelle, järjestää mun lasten juhlat ja istuskelee vielä mun lasten koulun portilla mun paikalla autossa, jossa en ole ikinä kyllä edes istunut. Se sattuu, se vihastuttaa ja se surettaa! Se herättää yöllä kun vatsassa on iso möykky ja rinnan päällä siirtolohkare. Juuri ja juuri lohkareen alta pääsee hivuttautumaan kohden yöpöytää sen verran että saa heitettyä napin naamaan ja tainnutettua itsensä kemialliseen uneen muutamaksi tunniksi, jotta taas selviää arjesta.

Fisher jakaa kirjassaan 19 askelmaan prosessin joka auttaa meidät sopeutumaan rakkaussuhteen päättymiseen. Oli valtavan huojentavaa heinäkuun helteillä räkää ja kyyneliä valuessani löytää surun ja vihan askelmat hyvin alusta tätä prosessia. Ne eivät siis olekaan mua katkeraksi akaksi vääntäviä tunteita, vaan asioita joita tarvitaan osana paranemisprosessia. Niitä kuuluu kokea ja ne puhdistavat mua, jipijajee!

Joogaohjaaja Kylli Kukk mainitsi vähän aikaa sitten haastattelussa jutun, joka kolahti mulle kertakaikkisesti. Huorittelua olinkin suullisesti harrastanut aktiivisesti viime kuukaudet, mutta nyt huoraaminen onneksi sai uudenkin, lempeämmän merkityksen. Minuun itseeni liittyvän ja ohjenuoraksi otettavan. Tämän mä pyrin pitämään mielessäni ja 11 viikossa seminaarin edetessä toivon vapautuvani näistä kahlitsevista ja musertavista tunteista.


Fisherin kirjassa on nyt toisella lukemisella silmiin osunut, tai ainakin ajatuksiin asti päässyt toteamus siitä kuinka turmiollista on ripustautua kuolleeseen suhteeseen. En koskaan, koskaan pitänyt suhdettamme sellaisena, ja tuskin kukaan muukaan kuin ehkä aviomieheni, mutta nyt ymmärrän sen olleen kuolleen jos toinen meistä sen sellaiseksi koki. Jos ei ollut enää vuosiin rakastanut puolisoaan muuten kuin lastensa äitinä, ja jos ei nähnyt mitään tulevaisuudessa meitä enää yhdistävää asiaa, eikä ylipäätään yhtään mitään pelastamisen arvoista meidän kahden suhteessa.

Vielä pari viikkoa sitten, kuopuksen synttärinä viestin hänelle etten ymmärrä kuinka voimme heittää kaiken hyvän pois ilman ainuttakaan yritystä pelastaa sitä, ja että mielestämme olemme edes pelastusyrityksen velkaa lapsillemme. Sain vastauksen ettei hän voi kuvitellakaan tässä elämäntilateessa rakentavansa elämäänsä vain lasten varaan, vaikka ikävöikin heitä koko ajan. Sen suorempaa viestiä ei rivien väliin olisikaan voinut enää kirjoittaa, ja se on pakko ymmärtää ja hyväksyä täällä roskiksen pohjallakin. Silti se surettaa kovasti ja vähän vihastuttaakin vielä.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Vaelluksella

Koskaan en ole sellaisella ollut. Ennen tätä päivää! Monesti olen kyllä suunnitellut sellaiselle meneneväni sitku-elämässä. Se sitku-elämäni vaan heitettiin keväällä romukoppaan ja alkoi (onneksi) nytku-elo. Tässä elossa bongasin eilisestä lehdestä ilmoituksen 100-vuotisjuhlaansa viettävästä Keskuspuistosta, jossa juhlan kunniaksi oli tarjolla vaellusta klo 10-16 erilaisine väliohjelmanumeroineen. 

Juhlakalun eli Keskuspuiston ensimmäisen karttapiirroksen laati arkkitehti Bertel Jung vuonna 1911. Idean yhtenäiseen, suureen puistoalueeseen hän oli omaksunut Berliinissä. Kaupunginvaltuusto päätti 12.5.1914 alueiden varaamisesta puistoksi Jungin suunnitelmien mukaisesti. Hyvä ja bravo, he tuolloiset päättäjät!!

Oli ystävän kanssa sovittu kaffetapaaminen pyhäksi, ja aikatauluja miettiessäni kyselin josko nähtäis vasta iltapäivällä tai lähtisikö hän mukaani. Tottakai lähti, Tunjaa ei tarvitse koskaan yllyttää yhtään mihinkään! Superystävä. Treffasimme aamusella Laakson kentän lähtöpaikalla, jossa oli tarjolla lämmittelyjumppaakin, nappasimme kartan ja ohjelmalehtisen matkaan ja suuntasimme polulle.

Ruskeasuonlaaksossa ohitimme useammankin hevosaitauksen ja viljelypalstan. Noin kolmen kilometrin päässä oli ensimmäinen pysähdys, viehättävä Maunulan maja. Heti aloimme visioida syitä järjestää juhlat näin tunnelmallisessa paikassa. Majalla oli mahdollisuus kahvitteluun ja vessatteluun, majan pihalla mm. käpykätköilypeliin tutustumiseen (Hei, me ihan oikeasti tutustuttiin siihen!!! Muttei sytytty.), Marttojen sienineuvontaan ja musisointiin.



Maunulanpuistosta matka jatkui ohi lemmikkien uurnalehdon Pirkkolanmetsään ja sen urheilukeskittymään, jossa oli lapsille temppurata. Hetken mekin makustelimme ajatusta konttailla kaiteilla vanteiden läpi. Jäi kuitenkin konttaamatta. Eihän aikuiset nyt sentään sellaista... Pirkkolastakin löytyy maja, josta saisi virvokkeita nääntyneille. Me emme sellaisia olleet vielä.

Pakilanmetsän läpi tarvoimme Paloheinään (jossa myös maja virvokkeita tai vessaa kaipaaville), ja taisimme seurata jo hieman vääriä kalkkiviivoja, koska löysimme yht'äkkiä itsemme keskeltä Paloheinä-juoksua. Niin matalasti kait nousi askeleemme, ettei kukaan meille huudellut väliaikatietoja eikä tarjonnut urheilujuomia, vaikka poskemme jo tuolloin kyllä punoittivat! 

Pitkäkosken majallekaan emme koukanneet, vaan jatkoimme matkaa edelleen Haltialaan ihmettelemään ja ihastelemaan kaiken metsäisen maalaisidyllin päälle vielä rauhoitettuja koski-, lehto- ja aarnioalueita sekä Niskalan arboretumia, jonka Tuomarinkylän isäntä Jakob Kavaleff aikoinaan perusti. Melkoisen paljon olen Tuomarinkylän kartanon asioihin tutustunut ja nyttemmin puuasioihinkin, mutta niin vain on tällainen arboretum lähes kotikulmilla ollut mulle täysin tietämätön asia. Oikein nolottaa! Sinne on pakko palata...

Olo oli useaan otteeseen kuin Lapissa tai Itä-Suomessa vaelluksella olevalla! Näimme jopa puna-oranssin vaahteran ja kahlasimme poluilla syyslehtien seassa, joten tämä oli oikea ruskaretki!! Niin lähellä kotia! Helsingin kaupungin rakennusvirasto on julkaissut hienon Keskuspuisto tutuksi pala palalta - vihkosen, jota aion tutkia tarkemmin ja suunnitella tulevia retkiä sinne niin kävellen kuin pyöräillen, niin aikuisten kuin lasten kesken. Haluan nähdä puiston kaikki neljä vuodenaikaa! Oikein kateudesta taisin kalveta ystävän osoitellessa puiston parhaat uimapaikat ja mäentörmät, joista suksilla lasketella kosken jään yli vastarannan hiihtoladuille. Sitä tunsi itsensä niiiiiiin kaupunkilaiseksi, kun ei ollut vastaavia kokemuksia Kaivopuistosta... Ehkä sitten ensi talvena uusien kotikulmien Keskuspuistosta?

Haltialan tilan pihapiiriin nousimme kosken vierustoilta. Siellä oli traktori poikineen rivissä ja elukoita poikasinen aitaukset täynnä. Me suunnistimme suoraan ex-missi Seija P:n emännöimään tunnelmalliseen ravintola Wanha Pehtooriin kotikutoinen kaalilaatikko silmissä kiiluen ja vettä kielelle nostattamassa.  Tänään ei ollut kaalilaatikkoa listalla, joten jatkoimme matkaa; Tunja kotiin ja minä bussipysäkille kävellen, ja siitä Laaksoon palaten fillaria hakemaan. Tapahtuman järjestäjät olivat oikein tyytyväisiä kertoessani terveisiä Haltialasta. Ja minä otan selvää koska taas on kaalilaatikkoa listalla, sen vuoksi nyt vaeltelee ihan mielellään toistakymmentä kilometriä.

Niin vaan tähänkin viikonloppuun mahtui kaksin kappalein sitku-toteutuksia: perjantaina vietimme Uimastadionin kauden päättäjäisiä kuutamouinnin merkeissä Petran kanssa. Taivas oli pilvinen ja kuuta ei näkynyt, mutta altaiden reunoilla ja katsomossa roihuavat padat ja kynttilälyhdyt sekä rauhallinen ysärimusiikki kompensoivat kuuttomuuden hyvin. Tänään tein ensivaellukseni Tunjan kanssa. Vaellus vain parani (ja piteni) karttaan merkitystä, kun paikallisoppaani esitteli vielä kaikki koskien varteen osuvat lempipaikkansa. Kuin ulkomailla olisi ollut! Tai vähintäänkin Kuusamossa.

Menkää ihmeessä tekin mettään! 
Mä voin lähteä kaveriksi ;)


lauantai 20. syyskuuta 2014

Pieni talo preerialla

Se ihanuus mulla pamahti tästä näystä päähän! Ehdottomasti lapsuuden lemppari tv-sarja, joka viikoittain kerta toisensa perään itketti salaa. Hupsua.


Nykyään uusintoja osuu silloin tällöin silmiin, ja istutaan silloin kuin tatit neidin kanssa ruudun ääressä. Aina siellä joku juttu edelleen itkettää ja tyttöä hymyilyttää äiteen kyynelöinti. Odottakoon vaan, vielä hänkin ryhtyy niille tarinoille itkemään! Mikäli on yhtikäs tullut mun itkijänaisten sukuun.

Kuva itsessään on jo vanhentunutta kamaa, enää ei ulkoverhoilu ja koolingit tuossa nurkassa, tai ylipäätään koko Villa Mörskässä sisällä näy. Kaikki on vuorattu piiloon ihanan leveällä ja vaalealla raakalaudalla. Käsin vasaralla naputeltu seiniin kiinni. 

Naapurin rouva sanoi mulle päivänä eräänä raksalta lähteissäni että on niin ihana kuunnella timpurien käyttävän vielä vasaraa ja sahaa, eikä kaiken olevan vaan tsup-tsup ja surr-surr. Sähköttömyyden etuja: ei naulapyssyjä eikä sirkkeleitä tällä raksalla! Olin niin onnellinen hänen sanoistaan tajutessani että juuri niistä äänistä tuoreen, uuden puun tuoksun lisäksi olin nauttinut koko päivän. Raksoilla kasvaneena ne ovat onnellisen lapsuuden ääniä ja hajuja.

Nyt kaffia koneeseen ja kaffia termokseen, sitten aamukasteinen polkaisu Itäväylää pitkin niityllä hyppelyn sijaan ingalsin laurana ranchille ihastelemaan mitä siellä onkaan eilen (mun kasvihuoneessa tuhansia kevätesikoita istutellessani) tapahtunutkaan. Lasit on tuotu tiluksille ja asennettu akkunoihin ja katto on arvatenkin jo verhoiltu samaisella raakalaudalla kuin seinät.


Ihanaa, ihanaa, ihanaa!
Taidan jo toistaa itseäni..?
Mutta kun vaan on!


perjantai 19. syyskuuta 2014

Seinää kaatuu!

Se oli ripeää puuhaa se! Kaksi ja puoli seinää kaatui alas ja puolitoista (melko lasista) nousi ylös, kun pari hyvin, hyvin kokenutta timpuria huhki päivän Villa Mörskällä. 



Vanha romuluinen lasikuisti kiintokalusteineen sai kyytiä, samoin sen takana ollut mökin alkuperäinen ulkoseinä. Siitä seinästä säästettiin vain pieni pikkuikkunallinen pätkä ja ulko-ovi, joka löysi uuden paikkansa ihan uudesta paikasta.



Siellä ne mun ihanat timpurit timpraavat jo sisäverhoilua leveästä, valkoisesta raakalaudasta. Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Maalarikin on päässyt jo maalaamaan taloa, ei sinistä ja punaista, vaan tähän hätään Valkoista Taloa, joka keväällä vielä värjäytynee helmenharmaaksi Villa Mörskäksi.


Illan tullen sanoi tämäkin maalari "nyt mä lähden pelistä pois, puh pah pois", hyppäsi fillarin selkään, sotki maalisotkuissa kymmentuntisen remppapäivän päälle Itäväylää kohden kotia, ja lämmitteli polkiessaan ajatuksella kotona odottavasta saunasta ja salaattitarpeista. 

Lisää tällaisia päiviä <3


torstai 18. syyskuuta 2014

Mitä meillä tehtiin?

Mitä meillä tehtiin pari aamua sitten, kun kaksosilla oli opettajien 
koulutuksen vuoksi poikkeuksellisesti kympin aamu kasin sijaan? 
Nukuttiinko meillä kaikessa rauhassa pitkään? 

Vai hypättiinkö reput selässä taksiin, 
kuljettiin halki aamukasteisten niittyjen Villa Mörskälle 


ihmettelemään sen suoraksi tunkattua ryhdikkyyttä
 





 ja silmät sepposellaan seuraamaan 
kuinka ikkuna-aukko muuttuukin oveksi,


 kuinka muovimatot + tapetit + pahvipaneelit 
katosta ovat saaneet kyytiä, 


kuistinkin kiinteät kalusteet heivattu pellolle niin että 
seinäkin on meinannut jo samalla mennä mukana,


istuttamaan aamutuimaan mansikkamaa 


ja pösäyttämään taksilla kaksin Itä-Helsingistä 
koulun pihaan Ullanlinnaan? 

Juu ja kyllä, sitä meillä tehtiin. 
Ja nautiitiin joka hetkestä niin paljon. 
Etukäteen, itse hetkessä ja jälkikäteen. 
Jotenkin musta vahvasti tuntuu että tämä kouluaamu 
säilyy niin lasten kuin mun mielessä pitkään.

Just love it!


tiistai 16. syyskuuta 2014

Herkku, herkumpi, herkuin

Omat ompelukset eivät edelleenkään edisty mitenkään päätä huimaavalla vauhdilla, joten sitäkin ihanampaa on että ystävät tekevät innolla ihanuuksia. Ja ilahduttavat sellaisella mua :)

Marle kävi kukittamassa parit parvekkeet harjoittelupaikkani kautta. Saatiin kukkia ja niiden sävyjä valkkaillessa samalla siinä päivitettyä kuulumisia ja sain myös nipun sisutuslehtiä inspiroimaan Villa Mörskän tulevaa olemusta. LISÄKSI sain aiemmin ihailemastani suklaakonvehtikuosisesta puuvillasta ompelemansa iki-ihanan pikkupussin! Joka on lähestulkoon kirjaimellisesti syötävän söpö pitsikoristeineen ja puunappeineen!! Vai mitä olette mieltä? Niin herkku!


Herkun sisältä löytyi vielä toinenkin herkku: Atkins Advantage Chocolate Caramel Crunch Bar. 60 grammaa muotidieettiä! Tuon syötyäni voinen sanoa noudattaneeni, tai ainakin kokeilleeni, sitäkin intoilua. Ilman patukkaa homma ois varmaan multa jäänytkin väliin, mä kun sytyn niin hitaasti mihinkään kotkotuksiin. Hidas hämäläinen kun oon.


maanantai 15. syyskuuta 2014

Puutarhurin parvekkeella

Puutarhurin parvekkeella tuore ja tuleva, tämänsyksyinen ja ensikesäinen, sato vierekkäin sulassa sovussa. Toiset menossa aivan koht'sillään kattilaan, toiset huomenna maahan.


On tää onnea: omata ystäviä, joiden omenapuut notkuvat satoa ihanalla siirtolapuutarhapihallaan ja voida myös työskennellä puutarhamyymälässä ajankohtana jolloin kesäinen taimipiha raivataan syyskukille!

Ystävät tarjoavat pihakeinussa omenapuun alla päiväkaffet höystettynä höyryävällä omenapaistoksella ja kehottelevat täyttämään vatsan lisäksi myös kopan, puutarhakauppias tempaisee hatusta very special price for you'n harkkarille, joka tyhjentelee myyntipöydältä mansikantaimia callunoiden tieltä.

Kohta meillä on omenasosetta yllin kyllin, 
ensi kesänä ehkä mansikkahilloakin.  
Tai ainakin manssuja jäden päälle!



sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Tulipas sittenkin käyttöä!

Tulipas sittenkin käyttöä niille talven tuiskuissa ommelluille, ja sittemmin kaappiin haudatuille kovan onnen lippusiimoille! Kovan onnen viirinauhat siksi, että sekä Bernina että Singer ottivat ja prakasivat kesken kaiken kahden viirin ompelun. Ompelujäljestäkin sen sitten näkee...


Mutta niin vaan sai harmistus ja mielipaha pölyn mukana laskeutua siimojen kaapissa vanhetessa siinä määrin, että kun neiti varttia ennen kymmenvuotisbiletysten alkua kysyi onko mahdollista saada siimat koristeiksi juhlapöydän päälle, niin äiti ja täti niitä kilpaa kellon kanssa paikoilleen ripustelivat. Yhtään ei enää haitannut vaikka siksak olikin söksäkkiä.


Juhlat olivat juhlavat. Johtui varmasti paljolti hienoista koristeluista ja maukkaista tarjoiluista! Kummimummi-juhliin oli panostettu kyökin puolella uuni kuumana ja jääkaappi herkkuja täpötäynnä kylmää höyryten, lastenjuhlat kavereille otettiinkin huomattavasti kevyemmällä kaavalla. 

Neideillä oli kakkubuffet; pöytä oli pantu koreaksi vihreällä prinsessakakulla, mutakakulla, limejuustokakulla ja vadelma-lakritsikakulla. Kaikkien päällä rinsessalliset kruunukynttilät. Tarkemmat tuoteselosteet kakkuihin löytyvät asiasta kiinnostuneille pahvilaatikoista, joihin kakut oli pakattu kaupan pakastekaapista poimittavaksi.




Nuorukaiset herkuttelivat mansikkaisilla Angry Birds-kakuilla, jotka oli haettu samaisesta pakastekaapista. Neidit napostelivat napaansa about kaikki kakut ja lisäksi läjän nutellaisia ja Marianne-rakeisia kuppikakkuja, pojat ehtivät hädin tuskin maistella kakkuja ennen kuin piti kirmata sateessa fudiskentälle juhlimaan ankarasti. Äiti naposteli sitten kolmea kakkua pitkin viikkoa...

Juhlaviikko on jo takanapäin. Arki alkamassa. 
Helpotuksen ja haikeuden huokaukset samaan aikaan.

torstai 11. syyskuuta 2014

Rakkautta ja turvaa

Onnea oli eilen palata syksyn ensimmäisestä tilkkupiiristä kotiin, kun neiti oli viihdyttänyt itseään piirtelemällä äitiä kotiin odotellessaan. Piirros oli kiinnitetty oveen tulijan huomattavaksi. Haleja ja pusuja sateli niin taiteilijalle kuin yllätetylle puolin ja toisin kikatuksilla höystettyinä.


Yöllä kuopus heräsi kesken unien ja huhuili äidin sängyn viereen. Ei auttanut paijailu pelkoon, piti siirtyä sohvalle. Ei riittänyt näköyhteys sohvalta äidin sänkyyn, piti kaivaa varasänky esiin ja levittää se aamuyön tokkurassa äidin sängyn viereen. Piti nukkua käsi kädessä. Oli kuulemma maailman turvallisinta. Toinen meistä nukahti, toisella käsi puutui ja sydän pakahtui. Mun suloiset isot, pienet kymmenvuotiaat poikaset.

Puoliso vei mennessään parisuhteen lisäksi aimo annoksen rakkautta ja turvaa, elämän peruspilareita. Kesä meni itkien korttitaloa kasatessa ja pystyssä pidellessä. Onneksi näitä elämässä kovin tärkeitä ja järeitä rakennuspalikoita löytyy kotoa edelleen. Korttitalokaan ei huoju enää ollenkaan samaan malliin kuin vielä jokunen aika sitten. Eikä se edes ole korttitalo, vaan meidän perheen koti.


tiistai 9. syyskuuta 2014

Kassialman uusi namu

Jumppiin kävellessä takaraivoon iski ihan pakottava tarve, tai ainakin suuren suuri halu saada uusi jumppakassi. Ei sillä että vanhassa olis mitään vikaa, se vain kyllästytti. Jumpista lähtiessä se sitten piti käydä hankkimassa. Kuka nyt viitsisi raahata mustaa laukkua mukanaan, kun voi oranssiakin kanniskella???

Myönnän mustan olleen tilavampi ja just hyvin mahtuvan pukukaappiinkin. Tähän joutuu kampsut asettelemaan tarkemmin ja valikoimaan mukaan pienimmän pyyhkeen. Ei siis järkihankinta. Mutta oranssi sentään...



Sitä paitsi olen kyllä ihan ansainnut tämän! Ahkerasti jumpattuani vaaka näyttää nyt kymmentä kiloa vähemmän kuin keväällä. Kesällä se näytti vielä vähemmänkin, mutta makea on taas valitettavasti alkanut maistua. Ja se näkyy sitten heti! Vaikka kuinka jumppaisi, juoksisi, kävelisi ja polkisi niin se näkyy. Mulla taitaa olla sellaiset pulskistumaan taipuvaiset geenit rasitteenani...

Sokerittomaan syyskuuhun mua ei saatu puhutettua mukaan, mutta toivottavasti oranssi jumppakassi osaltaan tuo aurinkoa eloon sen verran että sitä sokeria ei tarttis ihan julmetusti mussutella.

Mitä syksystä selviytymisiä te suositte?


lauantai 6. syyskuuta 2014

Lankaköynnös

Aloitin opintoihin liittyvän viimeisen työharjoittelun Pukinmäen puutarhalla kuun alussa. Ja kuinkas on käynyt? Yksi päivä on ollut sellainen etteikö fillarin tarakalla olisi kasveja kuljeteltu töistä kotiin. Pitkinpoikin radanvartta poljettu ylös ja alas huimia metsäisiä mäkiä, ja aina välillä kädellä varmisteltu että rehut kulkevat vielä kyydissä mukana.

Ensimmäisen viikon olen "harjoitellut" kesäkukka-amppelien alasleikkuuta ja talviteloille panoa. Uskon osaavani (nyt) asian. Haikeaa on ollut silputa upeaa kukkaloistoa alas ja kärrätä tunkiolle, mutta kyllä se vaan nyt niin on, ettei amppeleilla kovat markkinat enää ole edes roimasti alennetuilla hinnoilla porukoiden haaliessa krysanteemeja, astereita, callunoita ja havuja ruukkuihinsa.

Yhden amppelin nakkasin pyörän perään. Varmastikin viimeistään Pasilan aseman hujakoilla neljän ruuhkissa erotuin kanssapolkijoista ja tiesin kerääväni huvittuneitakin katseita. Naurakoot, tuokoon se heille pidempää eloa edes tovin.


Tarakalla keikkui uhkea lankaköynnös amppelikoukkuineen. Siinä oli pyörän selkään muuten nousemista ja pois "hyppäämistä" miesten tangon lisäksi!! Kotiin sen kuitenkin sain hyvinvoivana, kiskoin irti amppelistaan ja nakkasin tomaatin jäljiltä juuri sopivasti vapautuneeseen isoon ruukkuun. Ruukun siirsin parvekkeelta tuvan puolelle ja sen alle asettelin vielä matalan tarjoilupöydän. Tätä kokoonpanoa sitten kuljettelin parissakin huoneessa ja useammassa nurkassa mallaillen, kunnes löysin täydellisen paikan soffan kyljestä. Nyt ihana vihreä pensas osuu silmiin jo ruokahuoneessa. Soffatyynyn vieressä se houkuttaa laskemaan pään oikean tyynyn lisäksi tällekin vihreälle "tyynylle".




Kukkainfo-sivu kuvailee tulokastani näin:
Tyyppi: Sisäkasvit 
Nimi: Muehlenbeckia complexa. Ruotsiksi slideranka.
Kuvaus: Lankaköynnöksellä on lankamainen varsi, jossa on pieniä pyöreitä lehtiä.
Muuta: Voidaan kasvattaa aluskasvina, amppelissa tai erilaisissa säleiköissä. Voidaan myös viedä kesäksi ulos.
Alkuperä: Kotoisin Uudesta-Seelannista.
Kasvupaikka: Valoisa paikka, mutta ei suora auringonpaiste.
Hoitovinkkejä: Pidä multa koko vuoden tasaisen kosteana, mutta anna pintamullan kuivahtaa kastelujen välillä. Lannoitus kasvukaudella viikoittain.

Viime syksynä työharjoittelussa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa vastuualueenani oli "Saarihuone" eli suuri kasvihuone, jonne oli kerätty kasvillisuutta eksoottisilta saarilta. Ihailin rehevää lankaköynnöstä sitä pari kuukautta hoidellessani, ja mietin että ei meillä täällä Suomessa se noin rehevänä kasvakaan muuta kuin yliopistollisessa puutarhassa. Väärässä olin. Kasvaa myös meidän kotona! Tosin matkaa tuohon puutarhaan on vain kivenheitto, joten voihan se olla että sieltä suotuisat tuulet puhaltelevat mäkeä ylös meidän olkkariin...

Saarihuoneessa unelmoin rehevän lankaköynnöksen lisäksi matkasta sitten joskus jollekin eksoottiselle saarelle. Jälleen kerran todistan saavani sitä mitä tilaan! Nyt mulla on rehevä lankaköynnös ja nousu kohden eksoottista saarta on jo reilun kuukauden kuluttua. Mahtistamahtistamahtista!

Seuraavaksi tilaan, tai ainakin toivon, lankaköynnöksen lankoja tuijotellessani inspiroituvani jälleen käsitöistä. Niin shokeeraavaa tää eroaminen on ollut, että yhden yhtä käsityötä en ole harkinta-aikana tehnyt! Asiaa aluksi ihmettelin, olivathan käsityöt olleet mulle lähes kuin ilma jota hengitän. Sitten tajusin niiden alkuvuodesta olleen myös pakopaikka, joiden pariin olin vetäytynyt kun tunsin itseni ulkopuoliseksi täpötäydessä kodissani tai ei-toivotuksi seuraksi omassa olohuoneessani.

Nyt noita olotiloja ei enää ole, ei kotona eikä olkkarissa, 
joten virkkuukoukku vois alkaa taas houkutella mua luokseen...


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Anopinleipä

Niinan anopin, ei mun. Anoppinsa olen nähnyt kerran, mutta tuon anopin reseptillä leiponut leipää jo kahdesti. Hyvää on! Kuten anopitkin. Anopin reseptin tosin muokkasin omaan makuuni pussillisella kuivattuja hedelmäpaloja ja pähkinöitä.   

Joissakin anopeissa saattaa olla erikoisuutensa, tässä leivässäkin on omansa. Taikinaa kun ei vaivailla eikä pahemmin kohotellakaan, kylmään uuniinkin se vielä lykätään kypsymään. Varsinainen anoppistoori! Ja erikoisin mikä multa irtoaa :)


Kaksi vuokaleipää syntyy sekoittamalla
1 l haaleaa vettä (kuivahiiva vaatii +42 celsiusastetta käynnistyäkseen)
2 pss kuivahiivaa
2,5 tl suolaa
max. 2 dl ohrajauhoja
4 dl kauraryynejä ja
1,4 l vehnäjauhoja sekä halutessa
1 pss hedelmäpaloja ja pähkinöitä.

Ainekset sekoitetaan ja annetaan nousta 20 minuuttia. Taikina pannaan kahteen voideltuun vuokaan, ja vuoat kylmään uuniin. Uunia ei kyllä jätetä kylmäksi, vaan tässä vaiheessa säädetään 250 C lämmöksi, ja munakelloon veivataan paistoaikaa 45 minuuttia. Rapeakuoriset leivät jäähdytetään ja nautitaan hartaudella.

Uskomattoman ihana tuoksu kotona!
Kokeilkaa vaikka itse!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Kiitollisuudesta

Silmiin osui jälleen kerran jonkun kommentit kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä. Kuinka hyödyllistä, antoisaa ja parantavaa se on. Jälleen kerran päätin aloittaa omani pitämisen.

Ohjeeksi jutussa annettiin tikistää mieluiten viisi, mutta ainakin kolme päivittäistä aihetta kiitokseen. Jossain määrin tavoitehakuisena tai muuten vaan suorittamiseen tottuneena ajattelin että viidellä mennään! Vain pahana päivänä tikistetään kolme kiitosta. Tai sitten vaan yksi, jos onkin ihan pirun paha päivä. Ajattelin niitäkin päiviä nykyään olleen, ja ehkä vielä jatkossakin olevan.

Kiitollisuuspäiväkirjanpitelysuunnitelmani erosi tällä kertaa aiemmista suunnitelmista sillä että nyt siihen liittyi vihdoin toteutuskin! Jonkun jumppareissun päätteeksi tein ihanan rauhallisen visiitin viereiseen kirjakauppaan, jonka isolla muistikirjaosastolla haahuilin pitkään jumppien ja höyrysaunan jälkeisessä euforisessa raukeudessa kirjasten kansia hiplailleen ja mieleisintä kuosia valkkaillen. Löysin ihanan, suorastaan täydellisen kirjan: kaunis kansikuosi, iloa tuottava tapa naksahtaa kiinni, paksut kermanvaaleat sivut, hillitty rivitys ja silkkinauha kirjanmerkkinä.


Omaksumani ohjeen kanssa vaan en nyt tunnu etenevän lainkaan tässä asiassa! Olen jo useamman iltani päättänyt kirjan täyttämiseen, ja päivästä toiseen sama juttu: koko sivu täyttyy aiheista kiitoksiin. Isommista ja pienemmistä, kaikki mulle kuitenkin tärkeistä, iloa tai mielihyvää tuottaneista.

Eläessä keskellä eroprosessia, johon ei todellakaan suunnitellut / luullut / uskonut joutuvansa olen myös heti noteerannut sen kirjaamisen parantavan vaikutuksen. Riveille on ilmaantunut kiitoksia hyvässä hengessä puolison kanssa käydystä puhelusta, lapsen ja isän iloisen yllättävästä tapaamisesta, jopa siitäkin kuinka hyvältä tai onnelliselta puoliso on näyttänyt kohdatessamme. Meneeköhän toi vika jo liian pitkälle..? Ei mene, koska vaihdellen haikeudella tai tyytyväisyydellä olen siitäkin iloinnut, ja tuosta tunteesta ollut kiitollinen.

Kirjasta löytyy myös kiitosta ikiomasta ihanasta sinkkusängystä ja uudesta yhden hengen lakanasetistä (jossa muuten on aplikoituna hopeinen rinsessakruunu!) tai oman makuuhuoneen uusista ja pitkään haaveilluista sisustusjutuista. Olen ollut kiitollinen myös yksin nukkumisesta kukkakaalipastalounaan päälle... Kiitollisuutta lounaan seurauksista en kuitenkaan tohtinut kirjata kauniille, paksulle paperille. Täällä sen sijaan voin kyllä kertoa asiasta koko maailmalle..! En mä ihan aina itsekään ymmärrä tätä ajatuksenjuoksuani... Mutta kiitollinen olen siitäkin. Kuten joku viisas on todennut: parempi yksi ruuvi löysällä kuin kymmenen liian tiukalla. Siitäkin tilasta on suuri syy olla kiitollinen.