perjantai 29. joulukuuta 2017

Heksakonimania

Syyskausi tilkkuterapiassa meni Suomi100-peiton blokkeja surautellen ja välitöinä heksakoneja nysväten. Yksi ryhmäläisistä ja vetäjä kun olivat niitä tehneet ja kas kummaa; hetken päästä useammallakin meistä oli käsityö työn alla.


Marle-opemme lelli minua näin sydämellisillä pahveilla. Eihän tällaisia voi työstää kuin suu messingillä ja sydän kiitollisuutta tulvillaan <3


Välillä tuntui kuin olisi ollut casinolla pelimerkkipinoja lajitellessani ;)



About tähän vaiheeseen tyssäsi tämä työ kun peitontekointo taas löytyi. Se mitä tästä kenties jo ensi vuonna valmistuu on vielä salaisuus. Minullekin. 

Ensi vuotta odotellen...


keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Suklaatia puutarhurille



Nämä ihastuttavat herkut sain lahjaksi ja söin nautiskellen jo aika päiviä sitten. Mieli teki silti vielä ladata kuvamuistot niistä teidänkin ihasteltavaksi. Uskonette puutarhurin olleen liikuttuneen onnellinen tällaisesta huomioimisesta??


Näitä söi yhden kerrallaan, siis yhden päivässä. Totaalisen eritavalla siis kuin männäpäivien Fazerkonvehtimätöt...

Kiitos vielä kerran <3


perjantai 22. joulukuuta 2017

Peitto edistyy

... sangen hitaasti mutta edes varmasti! Hyvin laiskasti on päivittynyt myös tämä blogini, anteeksi siitä te armaat. Tarkoitus ei ole ollut ryhtyä tyystin radiohiljaiseksi, mutta loppusyksyn tuntuu täyttäneen monet isot ja aivan uudet asiat, joten tämä vanha ja tuttu, mutta silti kovin tärkeä, jäi paitsioon. Ehkä uutena vuotena sitten taas uudella innolla? 

Suomi 100v. juhlittiin pitkän kaavan mukaisesti pitkin vuotta, ja huipennettiin kuun alkupuolella niin valtiollisen suuriin kuin omiin pieniin juhliin. Suomi100-peittoni ei puolestaan ompeloitunut juhlavuonna vielä aivan valmiiksi, mutta päällinen kuitenkin kasaantui, vanu ja taustakin on jo neuloilla päällisessä kiinni. Vain tikkaus ja reuna puuttuvat. Lähes kääriytymisvalmiudessa siis jo...



Roadmappikin piti laatia jotta blokit sai sävytettyä mieleiseen järjestykseen ja vielä kulkemaan "aaltoilevasti". Juuri ja juuri riitti aivokapasiteetti tähän ;)



Viimeiset kuukausittaisista blokeistani tein kahden sijaan kolmena kappaleena, jotta haluttu torkkupeittokoko toteutui. Saivat sävykseen violettia ja oransseja. Yhä edelleen jaksan hämmästellä sitä että kangasvalikoimastani löytyy nykyään myös violettia, entistä inhokkiani. Vieläpä itse värjäämänäni!! Kyseessä lienee yksi keski-ikäistymisen mukanaan tuomista muutoksista..?





Blokit ovat paria ruusua lukuun ottamatta tähtiä, joten tämä työ lienee ns. jouluruusujen ja -tähtien myötä riittävän jouluisa leppoisien pyhien toivotteluun varsinaisten jouluompelusten jäätyä tänä vuonna osaltani ompelematta.

Hyviä pyhiä ja paaaaljon suklaatia siis kaikille <3


torstai 5. lokakuuta 2017

Mosaiikkipöytä

Mosaiikkipöytäni valmistui jo muutama viikko sitten, mutta enpä ole ehtinyt sitä aiemmin kuvailemaan. Pöytä löysi paikkansa toistaiseksi parvekkeelta. Saa nähdä talvehtiiko myös siellä, vai siirtyykö viherkasvien myötä kukkapöydäksi sisälle syksyn tästä vielä  himpun koleutuessa.


Pohjaksi pöydälle hankin metallisen tarjotinpöydän, joka alustana sopii hyvin niin sisä- kuin ulkokäyttöön. Kierrätyskeskuksesta hain vinon pinon kasviaiheisia lautasia, joista leikkelin kaakelileikkurilla kasvikuviot työhöni.



Kuviot kiinnitin pakkasen kestävällä ulkolaastilla "liimaillen" tarjottimeen. Työn kuivuttua saumasin välit vaaleanharmaalla saumausmassalla. Vanha kortti pääsi uuteen uljaaseen rooliin saumanlevittäjätyökaluna :)


Massan kuivuttua sormeen tarttumattomaksi hieroin ylimääräiset möhnät sienellä pois, ja kiikutin työn kotiparvekkeelle pariksi päiväksi kuivumaan. Kuivumisen aikana sumuttelin työtä aamuin illoin vedellä, jotta saumaus kuivui hitaasti ja halkeamatta. Lopuksi vielä puunasin froteepyyhkeellä pinnan kiiltäväksi ja asettelin tarjottimen jaloilleen kaffekupin ja kirjankin laskupaikaksi lukunurkkaukseeni. Tämän jälkeen puhkuin  hetken tyytyväisyyttä siitä että taas oli tullut kokeiltua ja tehtyä jotakin uutta. Nyt mulla siis on se jo vuosia hinkumani mosaiikkipöytä!

Ku ite tekee, niin saa sit just simmottiissen ku sattuu tekemään...



maanantai 2. lokakuuta 2017

Hyytävää energiaa

Lapset ovat jo hyväksyneet sen että pakkosyövät, tai oikeammin juovat voikukkia, poimulehtiä, vuohenputkia ja lehtikaalin oksia aamiaissmootheissaan. Viime aikoina ovat saaneet totutella taas uuteen makuun. Happamaan kuin pihlajanmarja! Ja kyseessähän on siis luonnollisesti juuri se.



Neiti poiki Mörskältä puista marjoja pussiin. Kotona yhdessä riivimme ja huuhdoimme ne, pakkasimme isoihin muovirasioihin ja nakkasimme pakastimeen makeutumaan. Pakkasen purema kun kuulemma parantaa tämän kaunottaren makua.

Ensimmäinen satsi tätä C-vitamiinipommia on jo surisutettu ja nautittu aamun herkuksi, päivän energisoijaksi ja flunssan torjujaksi. Maistui kuulemma hyvältä! Maistuvan maun salaisuus taas lienee enemmän kiinni mansikoista, banaaneista ja luumusta joita smoothieen lykkäsin omenoiden, avokadon, proteiinijauheen ja kauramaidon kaveriksi.


Hyvä että maistui, koska tätä on luvassa pitkin syksyä ja talvea vastaiskuna kaikkialla vaaniville flunssapöpöille!

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Hyvältä näyttää!

Kuten jokin aika sitten kirjoitin, on ikänäkö tuonut mukanaan uuden riesan, johon olen yrittänyt jo tovin totutella. Toistaiseksi vaan kovin huonolla menestyksellä. Nimittäin lukulasien kanniskelun. Pirullinen riesa ja riippakivi!

Jotta tylsästä, ja sellaisena helposti unohtuvasta asiasta saisi mukavamman, päätin ommella uusille rilleille herkun kotelon uuden Tilkkuterapiakauden ensimmäisenä käynnistelytyönä. Kangasnipusta työhön valikoitui pallo- ja kukkakuoseja melko sitruunalakuisella värityksellä limen antaessa oman happaman twistinsä tähän happamaan tarpeeseen.



Ihana tilkkuopemme Marle lahjoitti minulle menneen synttäripäivän kunniaksi mm. näppärän pikkumagneetin, jonka kiinnitin läppään. En aiemmin ole tällaisia käyttänyt, mutta välittömästi ihastuin helppoon kiinnitykseen ja ihanaan käytettävyyteen siinä määrin, että taidanpa tilata näitä pikimmiten lisää tuleviin töihinkin! Muutenkin tykkään lopputuloksesta kaikin puolin kovasti.


Tämä kuva sitten kertoikin ainakin mulle mistä alitajunta oli taas hakenut silmälasikoteloni värimaailman... Nyt on ihan ilo rillejä kanniskella mukana, ja melkein yhtä iso ilo on sekin että taas näkee mitä ympärillä lukee! Järkytyksenä uusien lasien myötä tuli vain se oma ulkonäkö, sillä on pirullista nähdä erittäin selvästi kuinka vanhalta ja rähjältä näyttääkään uusilla laseilla. Kenties tästä syystä pussiin sujahtikin kuvattavaksi vanhat ja armollisemmat lasini...

Kirkkaita syyspäiviä meille kaikille!



sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Palsamipelargoni

Sain keväällä Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta (HUOM! suhteilla ja luvalla) tämän ihanan kasvin pistokkaita. Ne tökkäsin aikoinaan kahteen ruukkuun, toisen kotiparvekkeelle ja toisen mökkiterassille. Tämän kesän sateet ja koleus saivat pihalla kesänsä viettäneen kukkimaan syyskuun lämpiminä ja aurinkoisina päivänä hennon violetein kukin.



Niin herkät ja kauniit! Koskaan aiemmin en ole tätä ihanan sitruksiselle tuoksuvaa pelargoniaa kukassa nähnyt! Tämä kaunotar on nyt annettu adoptioon; mökkinaapurit kuskaavat sen ennen yöpakkasia Rööperiin ikkunalleen talvehtimaan,ja kevään tullen toivottavasti taas uuteen kukoistukseen nousemaan.


perjantai 22. syyskuuta 2017

Syysaamujen sulo

Jo pari viikkoa ovat aamut käynnistyneet ihanalla rituaalilla; kynttilöiden sytyttelyllä. Hämärässä hipsin sängystä ruokapöydän luo, ja sytyttelen kynttilät ennen yhtäkään sähkövaloa. Itselle lempeää heräilyä ja lapsille mukava nousta ylös kun aamiaispöydässä jo kynttilät lepattavat valoa ja lämpöä.




Suloista ja haikeaa samaan aikaan. Kuten niin moneen asiaan elossa, niin tähänkin juttuun liittyy haikeansuloisia muistoja taaksejääneestä ajasta ja onnenhetkistä. Nykyisillä sytytyksillä rakennellaan nyt kuitenkin myös uusia muistoja ja hyvän olon hetkiä.


Valoa, lämpöä ja haleja <3



keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Nyhtöleipä

Viikonlopun vieraat ja tiukka aikataulu heidän saapumisen ja työpäivän päättymisen välissä saivat vihdoin mut kokeilmaan tätä kauan kaihoilemaani ihanaa herkkua. Hyvää kyllä kannatti odottaa jälleen kerran!



Ostin kotimatkalla paistopisteestä kovakuorisen, hapahkon vaalean leivän. Viipaloin sen melko pohjaa myöten ristikkäin huipputerävällä veitsellä. Tai siis teroitin tylsän veitsen, viilsin sormeni, laastaroin sen ja sitten viipaloin leivän sormi tönkkönä...

Kaadoin purkillisen aurinkokuivattuja tomaatteja öljyinen kulhoon, silppusin saksien kärjillä tomaatit pieneksi ja hain parvekkeelta pari kourallista minibasilikaa, jonka silputtuna lisäsin tomaatti-öljyseokseen. Massan tungin lusikalla viiltoihin. Perään nakkasin pari viipaloitua mozzarellaa, jatkossa mahdutan mukaan kolmannenkin sellaisen, ja ripottelin päälle emmental-raastetta.

Koko komeuden käärin paksuun folioon ja nakkasin uuniin 10-15 minuutiksi 175 asteen lämpöön. Seuraavalla kerralla avaan folion paiston lopussa niin että juustot saavat hieman väriä. Nyt kuorin foliot sivuun ja nostin höyryävän herkun pöytään seurueen sormin nyhdettäväksi. Kauaa ei limppu pöydässä vanhentunut, ja vesi kielellä aloimme heti pohtia seuraavaa tilaisuutta johon taas nyhtöleipää laittaa tarjolle.


Niin herkku, niin herkku, vaikka itse sanonkin!


tiistai 19. syyskuuta 2017

Hameesta ja housusta läppärilaukuksi

Työkone vaihtui pari senttiä aiempaa suuremmaksi, ja aikaansai sen ettei se enää mahtunut vanhaan tunturissa ommeltuun pussukkaansa. Tilkkuterapiakautemme käynnistyi juuri samoihin aikoihin uuden pussukan tai laukun tarpeen kanssa sopivasti teemalla "jämätilkut käyttöön" tms, joten oitis ajattelin hurauttaa jämistä uuden läppärilaukun. Kunhan vaan ensin olisin tehnyt alta pois vielä kiireellisemmän työn; ikänäön riivaama henkilö kun on alistumassa siihen että rillejä pitää kantaa mukanaan paikasta toiseen, ja nekin tarvitsevat tietenkin oman tilkkupussukan.

Sitä "pientä ja nopsaa" työtä hinkatessa tulin pöllyttäneeksi tilkkuloodaani pohjia myöten. Tällöin käteen osui ihanan villaisen puolihameen helmakaitale. Mekko itse on lähtenyt kiertoradalle jo vuosia sitten, mutta helmanlyhennyksestä oli jäänyt muisto laatikkoon.

Aika pikaisesti sitten helmasta kehkeytyikin suunnitelma nykyisen pussukan laajennuksesta. Näin muuten mieleinen työkin pysyisi jatkossakin käytössä kaappiin unohtumisen sijaan. Leikkasin siis vuorittoman pussin pohjan auki, ja ompelin jatkon siihen villahameen helmasta! Sopi itsevärjättyihin puuvillaisiin kankaisin kuin nyrkki silmään... Pussukasta löytyy entuudestaan myös UFFIsta hankittua kukkakangasta ja niinpä tästä ryhtyikin jalostumaan kierrätyslaukku!



Paikkansa vuorina löysivät tällä kierrätysteemalla niin vanha housunkappale kuin pöytäliina. Pellavaiset, mustat caprit olivat aikoinaan lempihousuni, ja aikansa mua puettuaan jäivät säästöön vielä lantiokappaleet, joissa oli hauskoja taskuja niin eessä kuin takana. Toisen näistä säästyneistä palasista ompelin nyt vuoren toiseksi puolikkaaksi. Taskuissa on hyvät jemmat aiemmin pussin pohjalla pyörineille käyntikorteille, muistitikuille, adaptereille ja muulle pikkusälälle.


Jottei pienen laukun vuori olisi ollut aivan musta, ompeloitui toinen puoli Marimekon puuvillasta, josta aikoinaan olin ommellut elonkorjuujuhliini lukuisia pikkuliinoja. Nyt se tuo valoa ja kasvien pehmeää maailmaa neukkarien pöydille, kun nykäisen läppärin nenän eteen. Voin muuten mainita pussukkani jo aiemminkin herättäneen huomiota palavereissa, mutta ainuttakaan kommenttia en siitä niissä ole saanut. Ehkäpä olen vain itse leimautunut taas astetta oudommaksi tilkkulaukkuineni..?
  

Mikäs tässä on byrokratiaa pyörittäessä kun läppäri liikuu mukana riemunkirjavassa laukussa ja kokousten lomassa voi omassa byroossa hetken hengähtää kukkadivaanilla...



Värikästä viikkoa teillekin, ystävät hyvät!


tiistai 29. elokuuta 2017

Sirpaleita

Lapsena yksi äidin muisto isästään, tuosta minulle täysin tuntemattomaksi jääneestä lempeästä miehestä teki lähtemättömän vaikutuksen: hyväntuulinen mies otti ja suuttui kerran perinpohjaisesti. Vihaa ei purettu vaimoon eikä lapseen, vaan teatteria harrastaneen ja rakastaneen miehen tyyliin teatraalisesti suuren ja kauniin posliiniastiaston pirskoutuessa seinää vasten. Eroa ei tehty kuppien, lautasten eikä soppakulhojen kesken, vaan kaikki meni! Monesti olen kuvitellut sitä luuposliinin ja kultareunusteisten sirpaleiden muodostamaa kasaa seinänvierustalla. Äidinisä tuntui ja tuntuu edelleen aikas coolilta!

Sittemmin olen tajunnut asian kulkevan suvussa, tai ainakin tehneen minuun valtavan vaikutuksen, näkyyhän se käytöksessäni nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Eromyrskyn pyörteissä ohjeistin lapset panemaan käyttämänsä Villeroy&Bochit tiskikoneen sijaan roskiin. Sain osakseni kauhistuneita katseita ja painavan roskapussin, mutta pääsinpähän eroon edes jostakin kipeästä muistosta kääntämällä kivun hassuksi kuriositeetiksi.

Eilen aikaansain jättimäisen rakon sormeeni ja rasitusvamman peukaloon panemalla säpäleiksi korkean pinon posliinilautasia. Suvun tyylin vastaisesti en pirstonut niitä seinää vasten, vaan kaakelileikkurilla. Seinään heittely  tosin ei varmasti olisi aikaansaanut kipeää peukaloa ja tulehtunutta rakkoa...



Runksis-runksis vaan ja pino madaltui mosaiikkikurssilla kolmessa tunnissa melkoisesti. Alussa kuvioita ei saanut säästymään, mutta pian hoksasi tekniikan jota voiman lisäksi tämä laji edellytti, ja johan alkoi kertyä kasaa työstettävistä kasvikuvioista.




Vielä suurempana kasvoi läjä hylkyyn menevistä ja tarpeettomaksi jäävistä sirpaleista. Kaunis näky sinänsä, ja palkitsevaa oli roskaa pois heitellä. Tilkkuterapiassa on vuosien varrella oppinut jemmaamaan vähäisetkin tilkut tuleviin töihin, mutta nyt toimin ihanan toisin. Kuten ryhmän opettaja totesi lohdullisesti: "Kyllä maailmassa kierrätyslautasia riittää!" Omani olin hakenut Kierrätyskeskuksesta ja sen verran ison pinon ostin kerralla, että näistä syntyy parikin työtä.




Jo pitkään olen haikailut ja etsiskellyt pyöreää mosaiikkipöytää, mutta sellaista mieleistä ei etsinnöistä huolimatta ole osunut kohdalle. Niinpä sitten päätin tehdä sen itse. Syksyn harrastustarjonnassa tuli sopivasti vastaan vihertävä kierrätysmosaiikkikurssi kotikulmilla, joten saman tien ilmoittauduin mukaan.





Pöytäni rakentuu tummanvihreälle tarjotinpöydälle. Lautaset valitsin sillä perusteella että niissä kaikissa on kukka- tai kasvikuvioita. Teen siis itselleni mosaiikkipöydän lisäksi kukkapöytää ;). Nähtäväksi jää päätyykö tälle pöydälle koskaan ensimmäistäkään elävää kukkaa, vai keksinkö sille muuta käyttöä. Kanssaharrastelija totesi palasten korkeuserojen aikaansaavan sen että skumppalasi saattaa pöydällä kaatua. Kerroin etten koskaan laske lasia kädestäni, ja skumppakutsujakin jakelen jatkossa vain ja ainoastaan saman lailla toimiville. Problem solved siis ennen kuin edes ilmeni.


Ensi viikolla leikkelen vielä lautasen tai pari, ja sitten pääsenkin liimaamaan ja edelleen kittaamaan pöytää taas valmiimmaksi. Millään ei malttaisi odottaa viikkoa, mutta käden toipumisen kannalta tuo viikko saattaa olla erittäin tarpeellinen pakkopaussi hommassa...




sunnuntai 27. elokuuta 2017

Rauhalliset viikonloput

Kun lapset ovat toisaalla, ja minä heidän aikataulujensa ulkopuolella. Kun omaan kalenteriin kertyy vain sellaisia juttuja joita itse haluaa tehdä. Joskus ne ovat rientoja ja tapaamisia sovituilla aikatauluilla, mutta yhä usemmin ne ovat juttuja jotka tapahtuvat vain sään ja oman huvituksen rytmittäminä. Kun viikonlopun ohjelman muodostaa vähäisillä asioilla tai kirjastossa käynti, lukeminen, lenkkeily, ruohonleikkuu mökillä ja päiväunet. 


Kun sängyn voi jättää petaamatta jos kerrankin siltä tuntuu. Kun lounaat kuittaantuu jugurtilla ja suklaalevy riitää omaan tahtiin nautiskeltuna koko viikonlopuksi. Kun saa ja voi linnottautua kotiin jos siltä tuntuu. Kun kommunikaatio muodostuu iltapuheluista lapsen kanssa ja muutamista viesteistä ystävien kesken sekä ventovieraille leffavieruskavereille ja lenkkivastaantulijoille puhutuista muutamista lauseista.

Kun lukee toisen blogista about ikäisteni perjantain parhautta olevan löhöily kotisoffalla kullan kainalossa ja nyökyttelee kotoilulle sekä toteaa viihtyvänsä oikein hyvin itsekseenkin. Kun heti perään paniikissa miettii elämän jäävän elämättä kotona nysvätessä, ja ihan melkein jo pelkää kuolevansa yksin ilman sitä kultaa ja sen kainaloa. Kun tajuaa ekstrovertin muuttuneen vuosi vuodelta, tai jopa kuukausi kuukaudelta introvertimmaksi, ja pohtii missä mahtaakaan kulkea erakoitumisen raja...
 


Kun on monta päivää nauttinut siististä, puhtaasta, rauhallisesta ja hiljaisesta ihanasta kodistaan, ja muistaa huomenna kaiken taas muuttuvan. Kun huomaa jo odottavansa että pääsee korjaamaan pitkin eteisen lattiaa viskotut reput ja kengät paikoilleen, ja panemaan päänsä pyörälle viikon mukanaan tuomissa säädöissä ja aikataulutuksissa, kiireessä lähestulkoon unohtuvista asioista ja hetkittäin nauttimaan tilanteista jolloin ehtii hetken vetää henkeä ennen kuin taas porhalletaan pää kolmantena jalkana.

Tänään mökiltä kotiutuessa tapasin ruokakaupan pihalla entisen naapurin isännän, joka ruokakasseja kantaessaan naureskeli kotiäidin eloaan. Kuittasin viettäväni lapsetonta viikonloppua, ja hakevani itselleni pakastepizzan. Kommenttinsa "Tossa poikamieselossasi on hyvät puolensa" hymyilyttää edelleen. Olen samaa mieltä kanssaan, niin tässä on! 

Akut ladattuina kohti arkea ja sen yli <3


perjantai 25. elokuuta 2017

Suu mutrussa

Ei mulla, mutta mun hortensiaruukulla.
Mokomakin hapannaama,
happamuutensa värjäs kukankin uusix.
Tykkäsin siitä aiemmasta enemmän.
 
 
Muutenkin ennen kaikki oli aina paremmin...
TGIF!! Ihan kohta kaikki on taas paremmin!



keskiviikko 23. elokuuta 2017

Elokuu

Elokuu, mun kuu. Kuukausi vielä kesää jäljellä, mutta silti koulujen alku virittää mieliä jo syksyyn. Iho ruskettuu hyvin auringon paahteessa, mutta illat viilenevät ja yöt ovat kosteita. Luonto on edelleen vihreä, mutta ruskankin sävyjä alkaa jo olla.

Aurinko paistaa alempaa, ja kynttilöitä sytytellään niin mökillä kuin kotona. Uimavesi on lämpimimmillään ja silti nahkakenkiäkin jo aletaan kaivella kaapin perukoilta jalkaan vaihteluksi tennareille, flipflopeille ja kumppareille.

Harrastukset käynnistyvät, mutta kesän tuntua vaalitaan tietoisesti parvekeaamiaisilla. Ensimmäiset pallokryssat kulkeutuvat kotiin, ja mökillä jo tyhjennellään kesäkukkaruukkuja kompostiin. Lakanoita ei Mörskältä vielä raaski tuoda kotiin, vaikka vielä kertaakaan siellä ei olla enää syksyllä yövytty. Mutta jos sittenkin tänä vuonna vihdoin...










Elokuu, mun kuu <3
 
 

maanantai 21. elokuuta 2017

Vahdissa

Mörskälle on laskeutunut kaksi vesilintua pitämään vahtia reviirillämme. Lasten pontevista toiveista huolimatta meille ei ole pysyväisparkkiin jäänyt koiran koiraa, mutta nyt lankkupenkillä kököttää oikein kaksin kappalein uusia lemmikkejä.


Lokki ja Joonatan tuotiin meille aluksi kotiin, mutta hyvin pian ne laskeutuivat merenrantahuvilalle mökkivahdeiksi. Kuvittelin poikien vahtivan mökin lisäksi myös pihan ruukkuviljelyksiä, mutta kissanviikset ja katinkontit; niin ovat sokeriherneet, lehtikaalit ja pelargonin nuput kelvanneet pihalla käyskennelleille peuroille. Pirskutarallaa sentään.


Iloa ja hyötyä pojista on kuitenkin ollut, sillä toisia lajinsa edustajia ovat onneksi pitäneet poissa reviiriltään. Aivan selvästi linnunkakkatahrat ulkokalusteissa ovat vähentyneet! Tai sitten kulmien tipuilla on pahemman laatuinen kimppaummetus...

Hope not!!!
 
 

tiistai 15. elokuuta 2017

Tunturissa tuuli

Aiempi makuupussipostaus liittyi menneeseen huiman upeaan ja ikimuistoisen hauskaan kesälomamatkaan Lapin käsivarren kupeessa, kainalossa kenties. Pitkin talvea ja kevättä olimme ystävän kanssa treenailleet päivävaelluksia metsäretkien muodossa, mutta kesälomalle jäädessäni heitin rinkan ensimmäistä kertaa eläissäni selkään, ja lensimme tunturin juurelle. Rovaniemeltä kutsutaksi kuskasi meidät Hettan kylään, josta poika surautti meidät tervalle tuoksuvalla veneellään kapean Ounasjärven yli.

Heitimme vastarannalla hyttysmyrkyt iholle ja rinkat selkiin. Seuraavat 55 km Hetasta Pallakselle olisimme aivan omillamme. Hetken saattoi mietityttää mihin olimme ryhtyneet, mutta se tunne katosi nopeasti, eikä palannut seuraavien päivien mittaan koskaan takaisin.





Viiteen päivään mahtui uskomaton seikkailu monine ihanuuksineen! Kauniita pitkospuita, käsittämättömän ihania tunturijärviä, karuja kivikkoja, kirpeän raikkaita tunturipuroja (edellisviikon lumimyräkän sulamisvedet pitivät vedet todella raikkaina) ja lujaa uskoa meihin. Me teemme tämän, ja niinhän me teimmekin!



Kuivamuonaa pussitolkulla trangian pehmittämänä, proteiinipatukoita herkkunälkään päiväkaffeilla, yöpymisiä tuvissa ja uusia tuttavuuksia niissä ja tuntureillakin. Tupasvillan lumoavaa huojuntaa ja jylhiä aarniokuusia. Kivisiä polkuja ja pehmeitä mättäitä, soitakin tarvottavaksi.



Jalka-spa päivän vaelluksen päätteeksi hyisessä tunturipurossa jos mikä oli luxusta! Porot eivät meistä häiriytyneet, joten äkkiä mekin opimme olemaan niistä häiriintymättä. Sopu antoi sijaa. Moni poro tosin varmasti väisti suosiolla kikatustamme kuultuaan...



Huipulla tuuli, se tuli nyt todistettua! Ihanasti piti tuuli sääsket loitolla meistä. Nokikattilakaffet piristivät ja luonnon upeus mykisti. Mykistää edelleen. Puhelimen muisti paukkuu kuvista, ja silti tänne saa ladattua vain jokusen. Osan parhaista paloista, suuren osan jäädessä vielä oman pään prosessoitaviksi.



Suorin reitti tunturijonoa ylös ja alas Hetasta Pallakselle on 55 km. Sen lisäksi lisäkilometrejä kertyi parisenkymmentä yöpymistupien ja lounaskotien liepeillä sekä paluulentoa odotellessa tekemältämme päiväretkeltä Pallakselta alaspäinkin. Tätä prosessoidumpaa matskua aiheesta löytyy mm. Luontoon-sivustolta.



Ruohokanukkaa mattoina ja suomalaista villiorkideaa, Lapin kämmekkää pääsi ihailemaan aivan lähietäisyydeltä. Henkeäsalpaavaa kauneutta.


Finavia helli kentällä kiikkustuolirivistöllä kotiinpalaajia. Kiikussa oli hyvä katsella koneen rullausta kentälle, ja hihitellä vielä monet asiat läpi. Olihan takana kokemus, joka ei varmasti jäänyt ensimmäiseksi ja viimeiseksi Lapin vaellukseksemme!! Seuraavan suunnittelu kun alkoi jo kiikuissa.


Upea matkanjärjestäjäni referoi reissumme sanoihin jotka kuulostivat korvissani runoudelta ja nostivat kyyneleetkin silmiin:
 
"Lähtökahvit Takana 75km patikointia, aikas monen tunturin ylitystä, pehmeitä metsäpolkuja, kovia ja karuja kivikkoja ja kallioita, upottavia soita, tunturipuhurin kuuntelua. Kylpemistä jääkylmissä tunturipuroissa, silkinpehmeän tupasvillan kutittelua poskelle ja makuupussiin kääriytymistä. Varusteet oli just hyvät, rinkassa ruokaa riittävästi ja sää mitä parhain. Ja toi kikatteleva seuralainen "

Siinä se totaalisen tiivistettynä. Vieläkään ei meinaa täysin tajuta kuinka upean reissun saimmekaan kokea!